Olen saattanut jokin aika sitten äitini viimeiselle matkalle kauas täältä ikuisuuteen. En ole kertonut tästä koskettavasta henkilökohtaisesta murheesta täällä blogissa. Mietin nytkin pitkään jätänkö kertomatta. Raskas murhe ja ikävä on niin henkilökohtainen, että siitä kertominen muille, täysin oudoille ihmisille, ei ole mielestäni sopivaa. Suru surraan vain omien keskellä.Hautajaisissa tapahtui jotain, jonka ajattelin kertoa. Olen tutkistellut tätä tapahtumaa päivittäin mielessäni. Se oli lohdullinen tapahtuma. Minulla on tunne, että sain sanoman jostain kaukaa.
Olimme saattaneet äidin siunauksen jälkeen kirkosta perhehautaan. Kukat oli laskettu havuilla peitetylle hautakummulle. Äkkiä kuulin linnun laulavan kirkkaan iloisesti.. Kohotin katseeni läheisen koivun oksistoon nähdäkseni linnun. Tuli hetken hiljaisuus, en nähnyt lintua. Jälleen kiiri lyhyt kirkas linnun laulu pienen hetken. Katselin saattoväkeä, joka seisoi päät painuneina. Ajattelin muidenkin kuulleen tämän iloisen laulun.
Ajelimme mieheni ja tyttäreni kanssa kuulaassa ensilumen kaunistamassa maisemassa tilaisuudesta kotiin päin. Totesin, eikö ollut kaunis sattuma se kirkas linnunlaulu siellä haudalla. He olivat ihmeissään ja totesivat etteivät olleet kuulleet mitään linnunlaulua.
Tulkitsin tämän vain minulle tulleina viesteinä jostain kaukaa sekä äidiltäni että isältäni. Olihan laulu kuulunut kahteen otteeseen. Iloiset viestit, että kaikki on hyvin, perillä ollaan. Mietiskelin asiaa päivittäin.Päätin kuitenkin tarkistaa, ovatko muut kuulleet tätä lintua. Sisareni kävi äskettäin tuomassa valokuvia tilaisuudesta. Kuvakollaasista huomasin haudalla otetun kuvan, jossa kaikki muut seisovat päät painuneina, vain minä olen kohottanut katseeni puun korkeaa latvustoa kohti. Kysyin sisareltani, oliko hän kuullut linnunlaulun. Ei, ei mitään laulua oltu kuultu.
Olen vakuuttunut, että olen saanut vastaanottaa rakkailta vanhemmiltani viestit. Kaikki on hyvin. Talletan tämän sydämeeni, on levollisen hyvä olo heidän puolestaan.
