Perjantai-illan huumaa

Perjantai-iltaisin raskaan työviikon jälkeen rentoudun kevyesti mielitekojeni mukaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit ei pidä paikkansa. Rentoudun mahdollisimman kevyin viihdykkein. Aivojenikin pitää saada levätä koko viikon tiiviistä työskentelystä. Siksipä valitsen luettavakseni kevyttä ja helppoa, valmiiksi pureskeltua. Olen varustautunut tähän alkuillan helppoon hetkeen jo kaupassa.  Pitkän tauon jälkeen sujautan taas minttulakuja ostoskoriin. Olin muutamia vuosia täysin ilman niitä. Nyt olen löytänyt tämän paheeni uudelleen.

Kun kirjoitan tätä, olen viettänyt jo tunnin rentoutushetkeäni.  Olohuoneen sohvalla, siinä pitemmällä lepään pitkin pituuttani. Kädessäni on sisutuslehti, joskus naistenlehti. Naistenlehti Eeva ilmestyy vain kerran kuussa, joten se rentouttaa harvemmin. Onneksi kaksi kertaa kuussa tulee Kodin Kuvalehti. Ja se neljäs perjantai kuluu Koti Glorian seurassa. Ystäviltäni lainaan lisäksi Sköna Hemin, Elle Decorationin, Dekon, Koti ja Keittiön. Jokin lehti taisi unohtuakin..

Mutustelen Minttulakuja, pyyhkäisen ajatuksistani kaiken ja uppoudun sisustuksien, elämäntarinoiden, designuutisten, muiden viisaiden ajatuksien, kukkien ja hyvän ruuan ihmeelliseen maailmaan. Aivoni ottavat kaiken vastaan ollenkaan vaivaantumatta, mitenkään rasittuen. Itseasiassa huomaan, että mieleni keventyy ja muuttuu virkeäksi ja innostuneeksi.

Voi tätä perjantai-illan huumaa.  Nyt on ihana aloittaa laiskotellen viikonloppua. Mukavaa viikonloppua teille kaikille.

Tänä sunnuntaina...

Isäni menehtyi alle kuusikymmenvuotiaana. Tänään isänpäivänä muistelen isää. Hän oli oikeudenmukainen, työtäpelkäämätön ja arvostettu suurperheen isä. Kuolemansa jälkeen isä on ollut unissani mukana silloin tällöin, nuorena ja elinvoimaisena. Tumma tuuhea tukka, kuuluva ääni ja urheilijan suora ryhti. Tämä kuva piirtyy aina eteeni, kun muistelen häntä.
Toivon, että saisin tavata unessa useasti ja keskustella menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta.

Onko tavallista, että poismenneistä läheistään näkee unta jopa pitkien aikojen takaakin. Isäni äidistä, mummostani, näen myös unia. Hän oli pieni, ketterä ja kiirehti lähes juoksuaskelin askareesta toiseen. Hiukset aina solmittu nutturalle.

Elämä jatkuu täällä ja jossain kaukana tuntemattomassa. Luopuminen on raskasta, aika tasoittaa ikävän. Muistot tulevat vuosi vuodelta entistä kirkkaimmiksi ja rakkaimmiksi.

Ajatukset harhailevat

Nyt tunnen, että ajatukset kulkevat suoran viivan lailla. Käteni eivät saa tehtäväkseen kirjoitettavaa. Katselin kuvia viime vuoden lokakuulta. Vanhat ja viisaat lehmukset osaavat elää, muuttua vuodenajan mukaan. Ne näyttävät talvella kuolleilta, mutta niissä on uuden kevään elämä jo valmiina. Elämä säilyy.

Veden pinta on tyyni ja vakaa. Se toistaa ympärillään olevan. Oikeasta kulmasta katsottuna siitä näkee taivaan. Olen kulkenut näitä samoja reittejä viime päivinä, mutta kameraan en ole ehtinyt kaunista syksyä tallentaa. Tämäkin näkymä on vuoden takaa.

Kuukausi sitten akileijan kuihtuneet siemenkodat nousivat vihreän kukkapensaiston keskeltä. Nyt lehdet ovat kuihtuneet, syksy on edennyt.

Syyskuun alkupuolella pihlaja oli vielä vehreä ja kantoi vasta punertuneita marjoja. Nyt lehtiin on iskenyt ruska ja suurin osa on leijunut alas.
Mikään ei enää palaa entiselleen. Ihmisen aika on rajallinen. Sen muistaminen on vaikeaa. Sen huomaa, kun odottamaton pysäyttää kulkusi. Pysähdyt, silmiesi ohi virtaa taakse jäänyt elämä muutaman silmänräpäyksen ajan. Elämä on virrannut liian nopeasti. Edessä on toivo saada vielä tarpeeksi aikaa.

Perheenlisäystä

Kuvassa hehkuu syyshortensia viime syksynä

Valkoiseen taloon on tullut perheenlisäystä. Sain siitä henkilökohtaisesti tietää ja tottakai ilostuin kovasti. Onpas mukavaa, että tytöt ovat saaneet pikkuveljen, ajattelin. Tunsin perheen tavoin iloa ja onnea tästä tapahtumasta. Olin ylpeä, että juuri minulle kerrottiin tämä tieto ensimmäisten joukossa. Tämä pitää kertoa heti lähipiirilleni.

Katselin kuvaa uudesta perheenjäsenestä. Hän näytti portugalilaiselta. Suklaanruskea kihara tuuhea pörrö peitti pään, mutta jätti ruskeat silmät näkyviin. Kauniit kasvot hänellä on, ajattelin. Oikein söpö. Hätkähdin, kuvassa on koira eikä poika.

Heräsin.

Median toistuvasti kertomat sanomat kulkevat jo uniin saakka. Näin unta Obaman perheen koirasta. Oliko alitajuntani muuttanut haaveni unessa todeksi. Presidentillä pitää olla myös poika. Terveisiä Obama, nyt olisi Michellellä aikaa hoitaa vauvaa. Biologinen kello tikittää, mutta vielä ehditte. Mikä mailmanlaajuinen riemu se olisikaan.

Valkoisessa talossa on nyt portugalilainen vesikoira, joka on saanut ruotsalaisen nimen Bo. Me suomalaiset olemme kateudesta vihreitä. Miksei hän voinut olla Matti.
Bo on suloinen, kauniit kasvot, musta pörröturkki ja ihanat tassut. Etutassuissa valkoiset sukat.


Media on nyt parin päivän ajan ja muutaman tunnin välein kertonut tästä iloisesta tapahtumasta. Metsää on kaadettu jokunen hehtaari, jotta kaikkien maiden lehtiin on saatu painettua kuvat ja sanat tästä koirasta. Onnea, maailman tunnetuimmalle koiralle ja hänen perheelleen.

EDIT. Portugalilaisen vesikoiran elämään voitte käydä tutustumassa Tiiun Iken blogissa.