maanantai 28. helmikuuta 2011

Kukat mustavalkoisina

Kukkien kuuluu kukkia väreissä.
Helmililjat eivät ole vielä avanneet kukkanuppujaan.
Päähuomio siirtyy kukkasipuliin,
se näyttää nyt komealta.
Kukkanuppujen avautuessa täyttyy kukkien kauneus.
************
Mustaa ja valkoista 61. haaste = Kukka

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Keltaista ja oranssia

























Liikenteen noki on liannut lumen.
 Harmaa jääsohjo litisee jalan alla,
  sohjovallit ovat jäätynyttä likaista pesuvettä.
On menossa talven loppusoitto.
Väriä ja aurinkoa olkaa hyvä.
Keltaista, oranssia, tulta,
kukkaloistoa.
Tästä se alkaa.
banaanin keltainen, appelsiinin oranssi, tumma oranssi

lauantai 26. helmikuuta 2011

Viserryksiä ja vesipisaroita

Tänään oli leuto päivä, ilmassa tuoksui keväältä, linnut visersivät ja räystäiltä tippui verkkaisesti vesipisaroita. Lämpömittari ei ollut pakkasmittari, lukemat näyttävät plussaa kaksi astetta nyt illansuussa.
Puistossa lehtikuusi ojensi oksiaan kohti ikivihreää kuusta. Silmuja on näkyvissä.
 Rinteen lumipeite on vajonnut, puut ovat paljaina odottamassa auringon lämpöä. Linnunpöntöt odottavat asukkaitaan.
 Linnunpöntön katolla on lumesta enää rippeet jäljellä.  
Sillankaiteella on kaupunkilaista lunta, se on imenyt itseensä liikenteen mustaa nokea. Sulamassa on.
 Tämä vanha sammaloitunut vaahtera jaksaa hyvin edelleen. Patinointi vain kaunistaa sitä.
Menneet myrskyisät tuulet ovat riepotelleet puiston lehtikuusesta oksia. Poimin niitä maljakkoon. Linnut konsertoivat hyväksyvästi taustalla - ota vain, vie mukanasi.  Tänään oli kevyt hengittää.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Lakritsin hurmaa

Jo kauan sitten Hilkka rakastui lakritsiin. Työviikon jälkeen perjantaisin oli usein pieni onnen hetki, jolloin Hilkka käpertyi  minttulakritsien kanssa sohvan nurkkaan ja avasi sisustuslehden, unelmoi ja nautti. Raskaan työpäivän jälkeen on nautinnollista rentoutua kevyesti, oli Hilkan tapana perustella näitä hetkiä.
Vuodet kuluivat ja lakritsi piti pintansa. Se oli  turhan tarpeellinen herkku, josta Hilkka ei halunnut luopua. Onnen hetkiä kruunasivat klassikoksi muodostuneet minttulakut. Vaihtelu virkistää, Hilkka vaihtoi joskus täytelakuihin, niiden piti olla juuri sitä oikeaa merkkiä. Samoin pehmeä musta lakritsi kelpasi vain juuri siltä tehtaalta, joka valmisti pehmeintä ja juuri sopivan makeaa. Jossain vaiheessa tulivat salmiakit ja salmiakkisuklaa. Se melkein syrjäytti minttulakritsin. Automatkoilla oli hyvä imeskellä lakritsipastilleja sokeritonta Sisua ja tervaleijonaa.

Jouluna Hilkka nautti salmiakkisuklaasta, tavallinen suklaa ja konvehdit olivat liian makeita. Suklaa ei koskaan korvannut lakritsia. Sinäkin jouluna lakritsisuklaata kului rasiallisia. Hilkka säästi osan vielä tammikuulle ikään kuin joulumuistoksi. Myöhemmin iski huono omatunto, kilojakin oli kertynyt lisää. Hilkka päätti siirtyä vain pastilleihin. Ne jotenkin veivät näläntunteen ja Hilkasta tuntui, että ainakin muutama kilo väheni pastillien avulla.

Vaikka kaikki tuntui olevan hallinnassa, Hilkka tunsi kuitenkin olonsa huonovointiseksi.  Sydänalassa oli painostava tunne, olo oli voimaton ja välillä huimasi.  Sitten koitti se yö, jolloin Hilkka oli ahdistunut,  rinnasta puristi ja sydän hakkasi. Hilkka ei saanut unta, hänestä tuntui jo niin pahalta, että hän mietti  selviänkö  tästä aamuun asti. Ennen aamua hän lähti ensiapuun. Valvontahuoneessa otettiin sydänfilmit, mitattiin verenpaine. Hupsis, verenpaine huiteli korkealla pitkästi yli 200.  Hilkka lähetettiin röngteniin, otettiin verikokeet ja annettiin pistos. Hilkka oli valvonnassa, vähitellen verenpaine laski normaaliin.

Lääkäri saapui Hilkan luokse.  Mitään ei ole löydetty, olette perusterve eikä teillä ole mitään lääkitystä. Verenpaineen nousu tuntuu mysteeriltä. Mitä olette syöneet. Hilkka kertoi, että ihan tavallista ruokaa ei mitään erikoista. Oletteko syöneet lakritsia, Hilkka kuuli lääkärin kysyvän. En nyt, mutta joulun aikaan. Lakritsi voi vaikuttaa viikkojen päästäkin verenpaineeseen, luultavasti tässä on syy, sanoi lääkäri  ja jatkoi. En anna nyt mitään lääkitystä, mutta seuratkaa verenpainetta ja jos jotain ilmenee ottakaa lääkäriin yhteyttä. Älkää syökö enää lakritsia.

Kotona Hilkka muisti pastillit, hän oli unohtanut kertoa niistä. Muutaman päivän päästä Hilkka sai kirjallisen raportin käynnistään. Tulokset olivat normaalit, Hilkka oli terve. Hän tunsi kiitollisena lakritsia kohtaan itsensä etuoikeutetun onnelliseksi.    

********
Pakinaperjantai 222. haaste =
Onni - tarkoitus ja merkityksellisyys

torstai 24. helmikuuta 2011

Aina on joku


Joku on luonut kaiken, 
määrännyt vuodenajat,
kasvun, elämän pituuden
ja meiltä odotetaan vastuullista huolenpitoa.
 
Joku aloitti sen,
kiusaamisen, pahoinpitelyn, pilkan,
tuhlailun, tuhoamisen
 ja muut liittyivät mukaan.

Joku halusi alistamalla
valtaa, rikkautta, kunniaa
ja vain yksin itselle.

Joku halusi vapautta
mielenosoituksin, taisteluin, vallankumouksella
ja muut liittyivät mukaan.

Luonto ei pyydä, se antaa taisteluitta,
näemmekö sen.

********
Valokuvatorstai-Runotorstai 196. haaste = Joku

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Uudenvuoden lupaus

Viisi vuotta sitten annoin uudenvuoden lupauksen. Järjestän kaikki valokuvat albumeihin. Sama lupaus toistui seuraavana vuonna, mutta vuodet kuluivat eikä tapahtunut mitään. Kunnes eilen sain innostuksen puuskan ja aloitin urakan. Tänään minulla on viisi albumia täynnä matkakuvia. Järjestin kuvat vuosijärjestykseen. Oli mukava muistella samalla. Näytän nyt muutamia kuvia . Kyseessä on lomamatka Italian Gardajärvelle.  Kuvassa avautuu Gardan kaupunki Garda-järven rannalla.  Kaksi viikkoisen matkan aikana retkeilimme Pohjois-Italiassa. Kävimme Veronassa, Milanossa ja Itävallassa. 
Garda-järvi on  kirkasvetinen Alppien kainalossa oleva järvi. Muistan, että sen vesi oli kylmää. Ukkonen pauhasi yhtenä päivänä. Järvellä oli surffaajia ja vesiliitäjiä. Teimme pienen laivaretken ja ihailimme kauniita näkymiä. Voisin uusia tuon matkan. Siellä oli niin kaunista.
 Maantienäkymät olivat vehmaita, niitä ihailimme autoretkillä. Nyt ollaan matkalla Veronaan.
Verona oli ja on kaunis vanha kaupunki. Se on kuuluisa Romeo ja Julia-tarinasta ja tietysti oopperajuhlistaan. Historiaa ja kauniita rakennuksia tästä kaupungista löytyy.
 Tässä on se kuuluisa parveke, jolta Julia kuunteli rakkaansa Romeon serenadia.
 Veronan läpi virtaa Adige-joki, sen kuohujen yli kulkee vanha tiilisilta.
Milano on vilkas historiallinen kaupunki, joka tänä päivänä on yksi muodin ja designin keskuspaikka . Pitihän meidän nousta kuuluisan Milanon Tuomiokirkon, Duomon, katolle saakka ja sen käynnin muistan aina. Minulla on voimakas korkeanpaikan kammo ja katolla liikkuminen oli iso koettelemus. Selvisin ehjänä alas kaikesta huolimatta, mutta toista kertaa en enää sinne mene. Kuvassa ollaan katolla, kuljetaan keskiharjaa pitkin. Kuvassa kaikki näyttää hyvin turvalliselta, mutta paikan päällä se ei sitä minulle ollut.
Parasta on seuraavalla kerralla ihailla tätä kaunista goottilaista kirkkoa vain maasta käsin.

Kuuluisa katettu ostoskeskus Galleria Vittorio Emanuele II  Milanossa  lienee niitä ensimmäisiä katettuja keskuksia. Oopperatalo  La Scalassa emme ehtineet käydä. Se olisi varmaan elämys, mutta saa nähdä palaanko enää Milanoon.
Nyt en rasita  enää kuvakasoilla teitä, materiaalia riittäisi kyllä pitkäksi aikaa. Tämä oli vain yhden matkan pintaraapaisu.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Logomossa

Sunnuntaina ajelin Logomoon yhteen Turku-Åbo2011  taidetapahtumapaikoista
Aloitin taidetapahtuman maailmankuulusta homoeroottisesta retrospektiivisestä Tom of Finland-näyttelystä. Taitavasti luodut teokset  hämmensivät ensin, mutta niihin tottui. Tosin ihmisruumiin kaikki elimet eivät olleet mielestäni oikeassa mittakaavassa. Mutta en antanut sen häiritä. Ainutkertainen tapa tutustua tähän taiteenhaaraan. Kuvaa ei nyt ole Touko Laaksosen teoksista.
Seuraavana pujahdin Liisa Ihmemaassa-maailmaan, josta on otsikon kuva. Tämä nykyvalokuvanäyttely on suurin Suomessa nähty. Näyttelyssä on 31 taiteilijan teoksia, joista 18 on suomalaisia.
Pysähdyn tuntemattoman ruhtinaan kuvan eteen ja hän jää mieleeni tuntemattomaksi, koska kasvot on peitetty.
Pakkasen henkäykset leijuivat tämän kuvan hyisessä, mutta arkisen kauniissa tunnelmassa. Kastelukannut voisivat olla näin kauniita jääkukkien somistamina.
Tämä valokuvateos pysäytti minut heti. Kukkien sadunomainen kauneus ei jätä kylmäksi. Tähän huoneeseen oli katettu notkuva herkkupöytä. Monista annoksista tunnistin lapsuuden leikkien menut. Juuri samoin valmistimme ruokaa lehdistä, kivistä, kävyistä, heinistä, kukista ..... kauan sitten lapsina kuin Liisa. Turhaan ei näyttelyä kuvata sanoin arkea ja fantasiaa, sitä tämä on, mielikuvituksellista retkeilyä.
Atelieri O Haapalan pikkiriikkisessä ateljeessa aika pyörähti 1800-luvulle. Kuvat olivat nykyaikaa, mutta kuvien käsittely ja esille pano kuin silloin lähes 200 vuotta sitten. Valokuvataiteilijat Marko Melander ja Saara Salmi olivat taiteilleet nämä valokuvateokset.
Seuraavaksi etsin Kiasman näyttelyä Missä on missä ? Ensin luulin, että kyseessä on Kiasman vihreistä muovituoleista koottu installaatio. Ne nimittäin osuivat jo oviaukosta silmääni. Kaivoin jo kameraani esille kuvatakseni nämä tyhjät vihreät tuolit. Mutta uteliaisuus voitti ja lähdin kulkemaan kuvassa näkyvää kapeaa käytävää pitkin, käännyin kulmasta ja törmäsin umpikujaan. Missä on missä - hapuilin mustaa verhoa ja se avautui pimeään huoneeseen.
Laahustin pimeässä varovasti etten olisi kompastunut mihinkään taideteokseen. Etualalla häämötti pari ihmishahmoa penkillä. Kuljin kohti valoviirua. Ja pimeässä loisti pinkki Eija-Liisa Ahtilan mediateos, valkokankaalle projektorilla lähetetty kuvateos. Se huojui ja liikkui, on maailmankuulu ja kai ihan ensiesityksenä täällä. Tunnustan, en ymmärrä video- ja mediataidetta. Miksi taiteilijan teosta ei voi asettaa taulun lailla seinälle valoon, jossa sitä saa ihastella ja katsella rauhassa hyvässä valossa ?  Tämä yksi teos  oli Kiasman osuus tässä näyttelyssä, apeassa isossa salissa, jonka keskellä oli musta pimeä teltta mediataiteelle.

Seuraavana pysähdyin Jalkapallonäyttelyyn, en ole jalkapallofriikki. Kiersin Tuli on irti - näyttelyn  Sitten kahville. Luomukahvi oli todella hyvää ja Turku-leivos yhtä hyvää.  SIS Deli + Cafe Logomo on todella taidokkaasti sisustettu kuin taideteos. Sisustuksen on suunnitellut saksalainen Tobias Rehberger yhdessä Artekin kanssa. Miksi meillä ei ole enemmän tällaisia kahvilasisustuksia.
Seuraavaksi menen ehkä Tampereelle.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kultaa, hopeaa ja jotain muutakin

Kultaa ja hopeaa löytyi, jos ei ihan yllin kyllin niin sopivasti. Olen tallettanut pari jalavan lehteä muistona  kesästä. Kuivuessaan ne ovat muuttuneet kullaksi väriltään. Mustalla taustalla näyttävät lehtikullalta, mitä tietysti ovatkin.Laatikoista löytyi harvoin käytössä olevia kullattuja ja kultaisia lusikoita. Hopeista kimallusta taustalla kuin lurexia.
Aamulla leivoin mustikkajuustokakun. Siitä tarkemmin Kotona-blogissa illansuussa. Huomasin, että sähkövatkaimessa olivat  kaikki vaadittavat värit lukuun ottamatta kultaa. No sitä on ylimpänä yllin kyllin.  Lisäsin vielä uushopeiset tarjottimet mukaan. Jouluun voi työntää ajatukset, kun avaa joulukoristelaatikon.

valkoinen,  harmaa, hopea, kulta, musta

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Valo talojen välissä

Se oli  talven kirkas keskipäivä,
kerrostalojen välistä pilviharson läpi paistoi aurinko.
Talot ja puut näkyivät vain valoa vasten,
sillä valo halusi pääroolin
pidättämällä  kaiken valon itsellään.
Muutama askel niin talot ja puut
sieppasivat valon takaisin.
Pimeän aika on auringonlaskun jälkeen,
nuhteli aurinko valoa.

*********
Mustaa ja valkoista 60.  haaste = Valo

lauantai 19. helmikuuta 2011

Mitä kevään merkkejä

Kävin kauppahallissa ja ihastelin sen pihalta keskitalven sinistä taivasta. Aurinko paistoi ja läheisen rakennuksen peltikatto kiilteli auringossa. Missä ne tämän talven kuuluisat kattolumet ja jääpuikot ovat. Katoilla ei niitä ainakaan näy.
Vilkaisin toiseen suuntaan, sielläkin sopivasti lunta katolla, kuten helmikuun talveen kuuluu.
Ostin  kauppahallista naudanpihvitlihat ja broilerin nuijia. 
Kuka kumma on yöllä kulkenut pihan puhtaassa umpihangessa. Kaksijalkainen ihmisenkokoinen se on ollut tai pitää tietysti sanoa Hän tuntematon. Olen yrittänyt kaikin tavoin varjella rikkumatonta lumipintaa. Se kimaltaa ehjänä niin kauniisti. Pihan toisessa nurkassa on riehumispaikka. Siellä halukkaat saavat hyppiä ja tanssia aivan vapaasti. Ja kyllä siellä on riehuttukin, kuten postausta alemapana kuvista olette nähneet.
Nyt riehuntapaikalla istui tyynenä yksi riehuja, naposteltavaa riittää. Turkki jo rusottaa kauniisti.
Pakkasta on  juuri nyt kello 15.30  -10astetta.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Häivähdys muistoista

Oli aurinkoinen kesäpäivä, kun valokuvaaja saapui.  Tänään otetaan perhevalokuvat. Talossa asuvat kahden veljeksen perheet. Oliko valokuvaamisen syynä se, että toinen,veljeksistä vanhin, muuttaa  pois omaan kotiin joen toiselle puolelle. Kun pihalta katsoo joen yli, näkee tuon vaaleankeltaisen talon.  Kummassakin perheessä on neljä lasta, isä ja äiti. Mukaan tulee myös isoäiti, hän jää asumaan tähän vanhaan taloon poikansa perheeseen.

Hilkka muistaa  päivän kuvaushetket.  Talon taakse,  pohjoisen puoleiselle niitylle,  paistaa  sopivasti aurinko. Sinne  nostetaan kolme tuolia.  Tuoleille istuvat äidit ja isoäiti. Isät seisovat tuolien takana. Nuorin lapsista istuu  oman äitinsä syliin. Hilkka seisoo isoäidin vieressä ja nojaa  isoäidin syliin.  Muut lapset ryhmittyvät  oman perheensä viereen seisomaan.
Hetki on tärkeä ja vakava. Kaikki ovat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Isoäidillä on musta puku, Hilkan äidin puvun etumuksessa on kullanvärisiä paljetteja. Hiukset on kammattu. Hilkan pehmeä kihartava vaalea tukka  on järjestyksessä, takut on selvitetty. Äidin hiukset on vedetty  taakse hiuskammoilla. Henkilöt ikuistuvat kuvaan  totisina  ja hartaina.

Vähän myöhemmin juodaan pihamaalle katetussa pöydässä kahvit. Tunnelma on vapautunut ja iloinen. Valokuvaaja ehdottaa, että hän voisi ottaa lapsista kuvia. Hilkka, Johannes ja Marjatta haluavat yhteiseen kuvaan. He istuutuvat niityn nurmelle. Johannes pyytää Nero-koiraa mukaan. Hän ottaa koiran syliinsä ja valokuvaaja napsauttaa  kolmikosta kuvan. 

Tänään Hilkka katsoo kuvaa. Hän muistaa  punaruutuisen puvun ja sen punaiset napit. Marjatalla oli punaiset puuhelmet kaulassa. Nero heilutti häntää eikä  tahtonut pysyä rauhassa, vaikka Johannes piti lujasti kiinni. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää.
Elämä rakentuu hetkistä.ja  jokainen  muistiin pysähtynyt hetki on arvokas.  

*********
Pakinaperjantai 221. haaste =
Onni - arvostus ja kiitollisuus
  

torstai 17. helmikuuta 2011

Talven riehaa


Riehaantuivat talvitanssiin
pakkasherran paukuttelun tahtiin
hytisevät metsähiiret, linnut, puput, oravat,
koloistansa vuorollaan riehaan puikahtavat.

Tahtia ei haittaa
vaikka lumi upottaa.
Hei, täällä ruokaa riittää,
sitä koko poppoo kiittää.

Tarkka lintu talitintti harmittelee,
riehan jälkiä kun katselee.
Kuka lumen puhdistaa,
jäljet peittää tasoittaa.

Aurinko luudallansa lakaisee,
pois metsähiiren polun pyyhkäisee.
Riehan  jäljet puhdistaa.
Jo kevät tulla saa.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Sisustetaan


Katselin Bloggerin tilastoista katsotuimmat tekstit  toukokuusta 2010 lähtien eli siitä hetkestä, kun tämä palvelu on ollut käytössä. Kuudentena  on bloggauksen aloituskuukauden, heinäkuun 10. päivän 2007 postaukseni, Sisustetaan neuloen ja virkaten. Valitsin sieltä otsikkokuvaksi  Fernando ja Humberto Campanan suunnitteleman nojatuolin.  Nämä brasilialaiset veljekset ovat taitavia ja idearikkaita suunnittelijoita. Voisi ottaa mallia.
Tässä veljeksien ideoita lisää. Aika hauskat tuoliverhoilut. Kuvat ovat heidän persoonallisilta nettisivuiltaan. Ihmetelkää näitä sivujakin, eivät ole tavanomaiset.

Living etc oli listannut design klassikoita. Suomalaisista mukaan olivat päässeet Alvar Aalto - riippuvalaisin A330, jakkara 60, savoy-maljakko, Aino Aalto - aalto-jälkiruokakulho,  Kaj Frank  Kartio-kaadin ja lasit, Heikki Orvola Kivi-tuikut.
Mukana listauksessa oli myös suomalaissyntyisen Eero Saarisen Tulppaani-tuoli.  Me suomalaiset osaamme olla ylpeitä designistamme - vai osaammeko. Onko meidän vahvuutemme hyvässä muotoilussa. Kun Nokia ei enää vedä talouttamme kuin silloin ennen,  olisiko muotoilu yksi vientivalttimme.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Taidemuseon vankina

Sunnuntaina kävin tutustumassa Otto Mäkilän näyttelyyn Turun Taidemuseossa. Näyttely oli katsomisen arvoinen. En muistaakseni ole aikaisemmin nähnyt hänen töitään. Surrealistisia maalauksia ja myöhempään tuotantokauteen kuuluivat abstraktiset teokset. Pidin enemmän näistä viimeisistä.
 
Halusin kiertää myös muut näyttelysalit läpi. Creme de la Creme näyttely esittelee Suomen kultakauden (1880-1910) kerman mestariteoksia Turun Taidemuseon kokoelmista.  Teokset ovat jo tuttuja, mutta aina niiden äärelle kannattaa uudelleen syventyä.
Huomasin, että hissillä pääsee liikkumaan kerroksesta toiseen. Oikeastaan  minut houkutteli hissiauloihin rakennuksesta ulkoneva kuistimainen tila. Sieltä oli upeat näkymät Turun ylle. Kerrostasanteilla oli somistuksena viherkasveja. Kuvailin maisemia kaikessa rauhassa. Ajoin hissillä ylös.

Päätin pujahtaa ylimmästä kerroksen hissiaulasta takaisin  päärakennuksen. Se ei ollut ollenkaan mahdollista. Olin vankina hissiaulassa. Odottelin sisääntulevia, että voisin syöksyä avautuvan oven raosta sisään. Ketään ei kuitenkaan kuulunut enkä nähnyt ovilasien takaa ketään näyttelytilassakaan. Pienoinen pakokauhu valtasi minut. Kuvittelin jo, että yövyn hississä ja odotan aamua. Tai huudan kovaa jospa joku kuulee. Yöpyminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Minua epäiltäisiin taidemuseovarkaaksi enkä löytäisi uskottavaa selitystä.   

Otin lisää kuvia. Ajelin hissillä joka kerrokseen, sama juttu ovet olivat lukossa. Viimein päräytin pohjakerrokseen. Se oli uhkarohkeaa, jos sieltä löytyisin niin  murtovaras olisin taatusti muiden silmissä. Käteni jo hikosivat.  Kuulin lasten ääniä kerrosta ylempää, joten nousin hissillä sinne. Isä kahden pienen tyttären kanssa tuli hissiin, josta poistuin kohti ovea. Se oli juuri loksahtamassa kiinni, sain jalkani väliin ja työnnyin pääaulatilaan. Vilkaisin vahtimestaria, huomasin, että hän katseli minua epäluuloisesti. Jatkoin matkaani portaita seuraavaan kerrokseen ja syvennyin kultakauden maalausten  kansallismaisemiin. Rentouduin lehmihaassa koivikkometsässä ja pysähdyin lumiseen Kolin maisemaan
.
Vähän ennen kansallismaisemia ihastelin vankina hissiaulaan avautuvaa lumista Turku-maisemaa.
Useimmat teistä tietävät, että Taidemuseo sijaitsee korkealla mäellä. Liukkaalla kelillä sinne on kiivettävä varovasti. Takaisin tullessa viettävää rinnettä on varottava vieläkin enemmän. Tein niin, mutta aivan viimeisillä metreillä juuri ennen autoa luiskahdin nurin. Tämäkin vielä, olisin voinut murtaa sääriluuni. Onni oli matkassa ei käynyt kuinkaan. Tulisi jo kevät ja sulaisivat kadut ei tätä jännittämistä enää jaksa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Sanon sen kukkasin

 Hyvää ja iloista Ystävänpäivää
sanon kukkien kielin teille kaikille blogiystäville,
muille ystäville ja sisaruksilleni perheineen.
Haasteen antamissa puitteissa unelmoidaan nyt kesästä,
annetaan ajatusten viivähtää pikaisesti myös syksyyn.
  Nyt juuri olemme kylmässä talvessa.
Katson ulos ikkunasta Risto Rasan sanoin.

Lumipuista kauneimmat ovat omenapuut.
Sateista
hiljaisin on lumisade.
Luistavin, loistavin ura on latu.
Huudoista turhin huudetaan hankien takaa
********************
Värikollaasit 22. haaste = punainen, tummavihreä, keltainen

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Muistot ovat rakkaita

























Tie, paikka ja tienhaara. Tie vasemmalle.
Rakkaat muistot, ne heräävät tällä tiellä,
tällä paikalla ja kasvavat määränpäähän saakka.
*****
Mustaa ja valkoista 59. haaste = Rakas
 
 

lauantai 12. helmikuuta 2011

Havaintoja tänään

 Kaupungilla pysähdyin ison seinämaalauksen eteen.
Vaahteransilmut lämmittelivät hytisten auringossa.
 Aurinko lämmitti puiden runkoja. Minua kohti viilsi viima auringosta huolimatta.
Joulukuusen virkaa hoitaneella pihakuusella on sievä lumitakki. 
 Vaahtera on saanut kopin lumipallosta.
Hangelta voisi  poimia korillisen helmiä.