perjantai 26. elokuuta 2011

Näkyykö laivaa

Pohjanlahden rannalla on pieni  ja kaunis pikkukaupunki.  Sinisenä kimaltavan meren rannalla on alue, jonka rantakallioilla kiiltelevät isot öljysäiliöt. Aikoinaan tämä iso 1960-luvulla rakennettu varikkoalue kuului valtion omistamalle energiayhtiölle.  Energiayhtiö käytti aluetta  öljyn varmuusvarastona.  Aika muuttui  ja varmuusvarastot siirtyivät muualle, alue jäi turhaksi  ja tarpeettomaksi yhtiölle.  Etsinnän jälkeen se  löysi yksityisen energia-alan yrityksen ostajaksi.    

Jostain syystä pikkukaupungin päättäjät havahtuivat ja kiinnostuivat kauniista merenranta-alueesta. Kaupunki osti alueen, jotta sen käyttöä voitaisiin hallita ja valvoa. Tosin varikkoalue ei aivan sopinut päättäjien fantasiaan alueesta, johon rantautuisivat huvi- ja purjealukset. Jossa kaupunkilaiset viettäisivät aurinkoista rantaelämää ja jopa turistit kansoittaisivat  aluetta ja toisivat rahaa kaupungin kassaan.  Fantasia hiipui vähitellen  ja  virkamiehille annettiin tehtäväksi etsiä  alueelle vuokralainen.  Näin saataisiin varikkoalueeseen upotetut rahat vähitellen takaisin.  Varikkoalue yhtiöitettiin ja  yhtiölle palkattiin varikkopäällikkö hoitamaan aluetta.

Epäileville kaupunkilaisille oli aikamoinen yllätys, kun virkamiehet löysivät vuokralaisen. Ruotsalainen energiayhtiö halusi vuokrata alueen varmuusvarastokseen. Vuokrasopimukset laadittiin ja varikkopäällikkö sai heti ryhtyä todelliseen työhönsä.  Hänellä kuluikin ensimmäiset kuusi kuukautta, kun hän hankki kaikki tarvittavat ympäristö- ja satama-alueluvat sekä sertifikaatit vuokratulle alueelle.   
Tämän jälkeen alkoi  odotus, odotettiin  laivoja, jotka uittaisivat öljyä tyhjyyttään kumiseviin säiliöihin.
Varikkopäällikkö hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Päivittäin hän kiersi alueen läpi, tarkisti venttiilit, putket,  raja-aidat ja mittasi veden korkeudet.  Jos  vikoja ilmeni, hän hälytti huoltoporukan paikalle.  Kaupunkikonttorissaan  varikkopäällikkö hoiti sähköpostit ja vastasi puhelinsoittoihin.  Monenlainen kaupungin byrokratia työllisti  lähes päivittäin.  Turhauttavinta oli odotus,  milloin laivat tulevat.  Kunnes,  kun jo puoli vuotta oli kulunut,  pirahti varikkopäällikön puhelin.  Ruotsista soitettiin , että  lastattu laiva on tulossa aivan pian.  Laivaa odotettiin innostuneesti, sitä vain ei kuulunut.  Kului  muutamia viikkoja ja  varikkopäällikkö sai puhelun  – laiva on tulossa.   

Jo kaksi vuotta on kulunut. Laivaa ei ole näkynyt.   Joka päivä varikkopäällikkö aloittaa työpäivänsä, kiertää varikkoalueen, kulkee konttoriinsa, täyttää byrokratian vaatimukset. Jos puhelin pirahtaa  ja sähköposti kilahtaa vastaa niihin.  Joskus, kun meri kimaltaa, on tyyntä ja hiljaista,  varikkopäällikkö fantasioi, että horisontista purjehtii laiva rantaa kohti.  
***********

4 kommenttia:

  1. Niinpä, eivät toiveet ja unelmat aina toteudu. Arkipäivän hössötys täyttää ihmisen päivät.

    VastaaPoista
  2. Kummia laivoja, eivät osaa ollenkaan perille... mihinhän ne ovat öljynsä purkaneet...

    VastaaPoista
  3. Vähän niinkuin se yksi lossikuski jossain Venäjän Perähikiällä joka meni joka aamu töihin vaikka lossi oli kadonnut jo kymmenen vuotta sitten. Mutta kyllä minä uskon että varikkopäällikön odotus vielä palkitaan.

    VastaaPoista
  4. Hymyilevä eläkeläinen,
    Näinhän se on, onneksi unelmia on.

    isopeikko,
    Haamulaivoja kai. Olisiko öljy jäänyt vielä lähteisiin.

    Deme,
    Minulle muistui myös tuo tositarina venäläisestä lossivahdista, kun kuulin tästä suomalaisesta versiosta.
    Toivotaan, että toteutuu.

    VastaaPoista