lauantai 31. elokuuta 2013

Erään tien tarina

Nämä kuvat herättävät katsojissa ihmetystä. Eihän niissä näy kuin tavallista metsää, ei mitenkään komeaa huojuvaa kuusikkoa tai männikköä.

Näillä kuvilla on merkitystä minulle. Tänään sieniretkellä poikkesimme tähän metsään, jossa olen käynyt viimeksi noin kymmenvuotiaana.   Metsäkuvien heinän peittämä alue oli ennen tie, joka kaarsi alimman kuvan viljelystien mutkasta ennen kankaaksi nousevan kuusikkometsän reunaa ja eteni punaiselle talolle.
Talossa asui lapsuuteni paras ystävä Marja-Liisa. Leikimme yhdessä lähes joka päivä. Tämä umpeen kasvanut tie oli se toinen reitti punaiselle talolle. Metsän läpi kulkevaa polkua kuljin useimmiten leikkikaverin luokse, sitä kautta kulkien matka oli lyhyempi.

Metsätie on heinittynyt, jos raivaisi heinikon tienpohja tulisi näkyviin. Tie päättyy punaisen talon pihaan. Taloa ei ole enää, en kulkenut kaartuvaa tietä perille asti. Kaksi isoa pihakoivua on pystyssä. Ne olivat silloinkin.
Jätin mieleeni entisen muistot - talon ja sen pihapiirin sekä metsän ja sen polut. 

8 kommenttia:

  1. Muistojen polut ne parhaita ovat!

    VastaaPoista
  2. Joskus tuntuu että on parempi olla näkemättä nykyistä heinittynyttä ja hoitamatonta nykytilaa ja säilyttää vain ne vanhat muistot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin ajattelin minäkin. Muistot ovat kauniimpia.

      Poista
  3. Muistot ja todellisuus. Harvoin ne ovat yhteneväisiä. Onko ystävyys vielä tallella?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta todellisuus muuttuu, muistot pysyvät.
      Marja-Liisa on lähtenyt jo taivasmatkalle.

      Poista