
Viime yönä valvoin pitkään numeron 35 takia. Kurkkasin heti keskiyön jälkeen, mikä on Numerokuvien haastenumero. Päätin, että nyt en ota uunituoretta kuvaa, vaan kiertelen kuva-arkistossani. Kohdistin hakuni vuosille 2006-2009 eli vuosille jolloin suurin osa digikuvistani on talletettu koneeni tiedostoihin. Yksilöin vielä hakua niin, että lasken ikkunoita.
Tuollainen lukumäärä löytyy taatusti matkakuvista.
Aloitin Budapestista. Ei jäi vähän alle tai meni yli. Entä New York rutkasti yli. Nizza liian vähän. Madeiraan oli tallentunut merta, metsää, puutarhaa ei ikkunoita. Azorit, mikä ihana paikka. Huomasin, että talot olivat aika matalia. Monacossakin oli paljon ikkunoita, mutta olin ottanut kaupunkinäkymän ylhäältä vuorilta, joten ikkunoita oli tietysti liikaa. Ruhtinaan palatsi ei ollut sopinut kokonaan kuvaan. Carolinen ja Stephanien puistossa sijaitsevat pienet kaupunkiasunnot eivät täyttäneet numerokuvien haastetta.
Epätoivo valtasi mieleni, saavuin takaisin kotikaupunkiini. Olin jo vuodessa 2009 ja huhtikuussa.
Kunnes edessäni oli joen rannalla seisova erittäin kaunis kivitalo. Ihailin sitä, jalavat seisoivat lehdettöminä talon edessä, joten pääsin laskemaan ikkunat. Juuri sopiva määrä.
Lähdin tyytyväisenä nukkumaan. Näin unta ikkunoista, matkustin jonnekkin. Muistan, että paikka oli upea. Kotiinlähdön koittaessa matkalaukun pakkaaminen tuotti vaikeuksia. Vaatteet olivat hukassa. Etsin niitä kovasti. Sain kukkalähetyksen. Kolme tulipunaista ruusua - mieheltä.
Kortissa luki.
Oli mukava tutustua. Jäävätkö ruusut ainoaksi muistoksi. Tapaammeko.Miten saan ruusut kotiin elävinä. Halusin säilyttää tämän muiston mahdollisimman kauan. Jatkoin matkalaukun täyttämistä. Pukeuduin valkoiseen pukuun ja vedin jalkaani mustat sukat. Ihmettelin yhdistelmää. Ei sen väliä, vihdoinkin olin lentokonebussissa.
Nyt en etsi enää numeroa. Kuvasta sen löydätte, kun laskette julkisivun ikkunoiden kaikki ikkunaruudut kellari-ikkunat mukaanlukien klikkaamalla kuvaa.