tiistai 24. helmikuuta 2009

Pieni matka kotikylään

Juhlavan männikkömetsän siimekseen kaartuu leveä hiekkatie. Suorat korkeat männyt reunustavat sitä uljaana metsäkujana. Jalan alla narskuu hiekka. Metsän jälkeen avautuvat kytömaaniityt. Ojat leikkaavat niityt pitkiksi saroiksi. Joka vuosi ojien reunoilta aloittavat kasvunsa pajupöheiköt. Niitä karsitaan, joka vuosi ne nousevat. Piennarheinikössä kasvaa tummanpunaisia mehukkaita mesimarjoja.
Ajan harmaannuttamat olkikattoiset hirsiladot kätkevät sisäänsä niityiltä korjatut heinät.
Räme alkaa heti sarkojen päästä. Juuri tällä kohtaa hiljennetään vauhtia ja siemaistaan usvaista rämeen tuoksua. Rämeeltä on poimittu joka kesä keltaisia ja mehukkaita nevamarjoja.

Tie kaartuu loivaan ylämäkeen. Keskivaiheilla mäkeä eteen tulee kylän ensimmäinen talo. Harmaa, ajanpatinoima hirsinen pitkä talo seisoo oikealla puolella, aivan tiessä kiinni. Milloinkaan seiniin ei ole sivelty maalia, vain kuusiruutuisten ikkununoiden pielukset on maalattu valkoisiksi. Silloin ennen talo näytti köyhältä ja rumalta, nyt se olisi historiallisen kaunis ja sopusuhtainen.

Kaikki on muuttunut. Taloa ei enää ole. Vain iso litteä luonnonkivilaatta on jäljellä muistuttamassa, että kiviportaalta astuttiin suoraan sisään talon porstuaan.
Ladot ovat kadonneet. Niityt on salaojitettu. Avo-ojia ei ole, pajupensaat ovat hävinneet. Enää ei pysähdytä poimimaan ojanpientareilta mesimarjoja. Räme on kuivatettu ja siinä kasvaa paperipuuta. Korkea uljas mäntymetsä on nyt hakkuuaukio. Sinne on istutettu lain mukaisesti uudet puut kasvamaan. Kun heinikkoa kääntää, löytyy avuttomalta näyttävä männynalku. Hiekka ei narsku enää jalan alla. Tien pinnassa kiiltää musta asfaltti, öljystä jalostettu bitumin ja kiviaineksen seos.

Muistot ovat lohtuna menetetystä palasta maailmaa, jossa kaikki oli parempaa ja kauniimpaa.

Tarinamaanantai 59. aihe Lohtu

18 kommenttia:

  1. Kiitos nostalgisesta ja herkästä matkasta kotikylääsi. Tarkoitan tällä tarinan alkuosaa, missä kukat tuoksuivat ja kuten sanoit, hiekka narskui jalan alla. Tuli kesäinen kevyt olo.

    Surullista on, että kaikki vanhat talot katoavat ja tiet päällystetään. Tavallaan sen ymmärtää siellä asuvien kannalta: on raskasta ajaa kauppaan, kun hiekka pöllyää.
    Mutta jotain on menetetty, sellainen tunne jää, ei voi mitään.

    Hieno tarina, mukana kuljin ja lopussa alkoi kurkkua kuristaa.

    VastaaPoista
  2. Kauniisti kirjoitettu;muistutti minua lapsuuden kesäpaikasta, jossa kävimme pari kesää sitten serkun kanssa, ja ei se ollut enään entisensä.Mutta onneksi muistot jäävät....

    VastaaPoista
  3. Varmaan aika moni meistä jakaa muistosi ja tunnelmasi, jotka kauniisti puit sanoiksi.

    Minun ikäluokastani taitaa jo valtaosa olla kaupungissa syntyneitä, mutta vanhempamme maalta tulleita, niinpä mummola oli maalla ja muistot sieltä lämpimät ja kaihoisat, paljon siitä on kadonnut...

    VastaaPoista
  4. Minä jäin ihailemaan tuota kuvaa, se on upea.

    VastaaPoista
  5. Hieno oivallus: muisto on lohdutus.

    VastaaPoista
  6. Aivan upea kuva, olisin voinut ruveta nyyhkimään jo sen kohdalla.
    Kuvaus oli aivan yhtä hieno, menneisyys sikisi silmien edessä hyvin elävästi. Osa minunkin lapsuuttani. Loppu oli niin surullinen, niin surullinen, mutta niin vain on hyväksyttävä se, ettei menneisyyteen ole palaamista, eikä kai kukaan oikeasti haluaisikaan, on vain niin nostalgista muistella.

    VastaaPoista
  7. Uuna,
    Kuten sanotaa kliseemaisesti kehitys kehittyy, niin tässäkin.
    Kun on ollut poissa aika kultaa muistot ja kaikki mikä oli silloin lapsena näyttää kauniilta.
    Jatkuvasti kylässä asuville muutos ei näy negatiivisena, heille se on menoa parempaan.
    Mutta silti, miksi kaiken pitää muuttua...

    VastaaPoista
  8. Yaelian,
    Muistoissa säilyvät ne kaikki ihanat lapsuuden muistot. Tekee hyvää kaivaa niitä välillä esille.

    Minäkin muistelin paljon pitemmälle ja juuri sen harmaan talon elämästä.
    Talon, jonka sisällä olen käynyt vain yhden kerran. Siitä talosta kirjoitan vielä, kunhan selvitän sen asukkaiden kohtaloa lisää.

    VastaaPoista
  9. Inkivääri,
    Luulen niin, monen suomalaisen juuret ovat maalla.

    SusuPetal,
    Tuossa kuvassa näkyy alkutalven usva. Minustakin se kietoutui hienosti maiseman peitoksi. Onneksi sain siitä kuvan.

    VastaaPoista
  10. Sirokko,
    Juuri niin, muisteleminen on sekä nostalgista että terapeuttista.
    Kun mietin tuota matkaa kotikylääni, nousivat monet muutkin muistot yllättäen mieleeni.

    Aina ei tule pysähdyttyä kaiken tämän kiireen keskellä.

    Onneksi on muistot, ne eivät muutu.

    VastaaPoista
  11. Ihana kuva. Täälläkin noita latoja on, onneksi vielä muutama jäljellä. Ja niitä on tullut kuvattua paljon. Niin surullinen tarina. Ja niin, liian totta.

    VastaaPoista
  12. Olipa liikuttava kirjoitus. Tuli ihan mieleen mummolani...vaikka se onkin viela olemassa...mutta mummo ei voi enaa niin hyvin...

    VastaaPoista
  13. Kaihoa, kaihoa, kaihoa. Sekin kuuluu elämään. Muistelemisen hetkiin kuuluu metelöimättömyys, hiljaisuus, mitä henkii kuvasi, kirjoituksesi. Vain sitä kautta voi antautua menneelle ja koota itsensä uudelleen ja uudelleen.

    Onnellinen hän, joka osaa tallentaa eletyn elämän, maisemat ja tunnelmat kamerallansa ja kynällään kuten sinä nyt teit ja vastakin teet. Eletty ei katoa sittenkään ikuisesti. Kiitos lohdusta!

    VastaaPoista
  14. Pellon pientareella,
    Muistot ovat onneksi ikuisia ja niissä säilyvät juuri ne kauneimmat asiat.

    Susa,
    Muistoja on hyvä mietiskellä, ne rauhoittavat.

    Lastu,
    Osasit sanoa erittäin hyvin juuri sen muistojen ytimen. Muistot eivät katoa, ne pysyvät. Niiden ääreen voi hiljentyä ja kirkastaa sitä mikä parasta on.

    VastaaPoista
  15. Ihana teksti. Kuin olisin kulkenut mukana.

    VastaaPoista
  16. Jos tunnelmasta voisi tehdä tiivistemehua, se olisi tässä parhaassa muodossaan. Hienoa!

    VastaaPoista
  17. Bullukat,
    Kiitos mukana kulkemisesta.

    Allyalias,
    Se on mukavasti sanottu.

    VastaaPoista