Korttipakka

Pakinaperjantain 113. haaste

Kasvoin suuressa sisarusparvessa. Olen kolmanneksi vanhin ja jälkeeni on syntynyt parin vuoden välein vielä kuusi sisarusta. Sisarusparveani jo voisi pitää yhdeksän kortin korttipakkana. En kuitenkaan keksi, mikä olisi se peli jota pelattaisiin.

Lapsuudessani ei pelikavereita puuttunut, joskus puuttui pelivälineitä. Niitä tehtiin itse.
Kymmenen tikkua laudalla oli leikki, jonka takia ei tarvinnut lähteä lelukauppaan ostoksille.
Välineet syntyivät hetkessä. Halko, lauta ja tikkuja kymmenen, ne katkottiin puiden oksista.
Karttu, näkki, pullon pyöritys, linkkaus, avaimen kätkentä, piiloleikki, laiva on lastattu, tervapata, tammi, mylly olivat lähes jokapäiväisiä leikkejä vuodenajasta riippuen. Vähän isompina pesäpallo, jalkapallo, suunnistus. Ja monta muuta, jotka ovat haalistuneet muistin kätköihin.

Mieleen nousivat korttipelit, joita pelattiin talvisin lähinnä iltaisin. Joulupukki toi kortit ja pelaaminen aloitettiin jouluna. Kevääseen mennessä kortit olivat jo aika kuluneet ja osa hävinnyt. Mutta joululahjana joku sai aina uudet kortit.

Kaikkein rakkaimmat olivat Musta-Pekka-kortit. Niillä pelattiin perhettä, sikaa, pareja, huiskutusta. Perheen ja parien etsinnässä hävisi se, jonka käteen jäi Musta-Pekka. Voittaja oli se, joka keräsi eniten pareja tai perheitä. Häviäjä, Musta-Pekka kädessä, tunsi joskus itsensä tosi huonoksi. Eihän Musta-Pekalla ollut edes ammattia ja lisäksi hän oli aivan pikimusta. Nykyajan mittapuun mukaan Musta-Pekka olisi työtön väliinputoaja ja maahanmuuttaja.

En muista, että korteista olisi jäänyt takaraivoon mitään rasistisia ajatuksia, enemmänkin Musta-Pekka tuntui hyvin eksoottiselta ja salaperäiseltä. Tänä päivänä on vain Pekka, ulkonäkö on edelleen sama.

Perhe-pelissä laskettiin myös pisteitä toiset perheet olivat arvokkaampia kuin toiset.
Pankkiiri Pohatan perhe oli tietysti kaikkein rikkain ja pelissä arvokkain. Rouva Pohatalla oli hieno puoliminkkiturkki. Kaikkien perheiden äidit olivat rouvia.
Maanviljelijä Peltomiehen ja Kalastaja Lohen perheet olivat köyhimmät. Lapsena minusta tuntui, että he olivat kuitenkin onnellisimmat perheet. Maanviljelijä-perheessä kanat käyskentelivät pihamaalla vapaina ja niille syötettiin itsekasvatetun viljan siemeniä. Kalastaja-perheen järven vesi välkkyi sinisenä ja kalaa saatiin verkoilla ja ongella.

Luutnantti Säilän perheessä pidettiin kova kuri, jotta järjestys ja säntillisyys säilyisi rikkumattomana. Ihailin kovasti Urho Säilän keppihevosta.
Leipuri Limpun perheen Pirkko-tytöllä oli letitetty palmikot rinkeliksi. Haaveilin myös itselleni samanlaisia lettejä, mutta hiukseni eivät koskaan saaneet kasvaa tarvittavaan pituuteen.
Vaatturi Veralla oli hieman kuriton poika Matti, joka leikkasi vastavalmistuneiden housujen lahkeet poikki.
Lentäjä Kotkan rouvalla oli hatussaan kotka, se vähän huvitti silloin.
Kapteeni Merikallion rouva näytti olevan kotirouva. Hän lueskeli nojatuolissa odottaen miestään meriltä.
Valkokuvaaja Linssin tytär Kirsti harrasti balettia.
Kuvanveistäjä Kipsin Eino pojalla oli musta liitutaulu.
Soittaja Sävel soitti selloa.
Kaikissa perheissä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Lasten harrastukset sivusivat vanhempien ammatteja. Vanhemmat näyttivät olevan ihanneammateissaan ja esikuvina lapsilleen. Voisivatko nämä perheidyllit toteutua tanä päivänäkin.

Lapsuusajan vaikutteet kulkevat mukana elämässä, sanotaan. Nämä kortit ovat olleet osasena elämässäni. Arvomaailma on vaihdellut ja on pyörähtänyt jopa ympäri lapsuudessa ihailemaani järjestykseen. Nyt asteikon yläpäässä ovat maanviljelijä, kalastaja, leipuri ja Soittaja Sävel perheineen. Näiden ammattien anti kuuluu jokapäiväiseen elämään. Pidän lujasti kiinni näistä elämäni valttikorteista.