Matka jatkui kohti kotia lauantai-illan auringonlaskun aikaan. Pilvipeitteen takana kulki aurinko kohti uutta päivää maapallon vastakkaiselle puolelle. Taaksemme jäivät auringon kajo ja matkan muistojen kohteet.
Tämä maisema on ollut osa elämääni. Vietin lähes neljä vuotta elämästäni tässä maisemassa ja tuolla kauempana näkyvässä pihapiirissä. Kymmenvuotiaana muutin Enolaan, lapsuudenkodistani parinkymmenen kilometrin päähän. Lapsettomassa kodissa minua pidettiin kuin omaa lasta. Sain kuulla olevani ilon lähde ja päivän aurinko. Suuren sisarusparven keskeltä muutto oli minullekin mieluinen ja muistelen niitä aikoja hyvällä.Nyt Enolaa ei enää ole, paikka on muiden koti. Kun näin taas nuo lainehtivat viljapellot, jotka kiertävät pihapiirin syleilyynsä. Mieleeni nousivat aurinkoiset kesät, mansikkapaikat ja uintiretket joen suvantoon. Pieni ja kapea joki virtaa halki viljavainioiden, kuvassa joesta näkyy vain vihreä rantatörmä. Joessa on pieni saari, jossa kasvoi mesimansikoita. Ne olivat tummanpunaisia, muodoltaan lakkaa muistuttavia, mehukkaita ja makeita. Kasvaakohan siellä vielä niitä.
Talvella peltoaukeaa kiersi hiihtolatu, sitä hiihdin joka päivä. Muistan, että aina oli paljon lunta, joka oli luistavaa ja se kimalsi pakkasessa.
Ohrapelto näyttää kullankeltaiselta. Vilja kypsyy aina samalla tavalla, mutta miten se näyttää vuosi vuodelta kauniimmalta. Kauempaa katsottuna tutut maisemat näyttävät arvokkaammilta kuin läheltä joka päivä katsottuna. Maaseudulta katoaa vähitellen vanha rakennuskanta. Onkohan syynä se, että siellä asuvat eivät näe sen arvoa ja kauneutta. Näkeekö kaiken kauempaa paremmin kuin läheltä.
Illan pimetessä huristimme harmaata asfalttitietä, joita reunustivat jättikokoiset kukkapenkit.Ihailin valkoisten saunakukkien virtaa, jota jatkui lähes silmänkantamattomiin. Toivottavasti teiden pientareista vastaavat antavat kaikkien kukkien kukkia kulkijoiden iloksi.
Minustakin viljapellot näyttävät vuosi vuodelta kauniimmilta. Toivottovasti meillä säilyy perinteinen viljelysmaisema. Mukava kirjoitus! Pidin myös edellisestä tähän kuuluvasta (?) pihapiiristä kertovasta jutusta.
VastaaPoistaKrisu
Uskomatonta miten paljon kuvasi muistuttavat omia lapsuudenmaisemiani. Olemmekohan samasta kylästä kotoisin? :D Kirjoituksesi sai minut aivan tunteelliseksi, aloin miettiä vanhaa lapsuuden kotia ja miten sekin on nyt muiden ihmisten omistuksessa. Miten surulliselta se tuntuukaan... Ikävä joskus niitä lapsuuden huolettomia kesäpäiviä.
VastaaPoistaKaunis kirjoitus ja ihania kuvia :)
VastaaPoistaKauniita kuvia. Minä myös rakastan viljapeltoja. Keittiön ikkunoista voin niitä katsellakin - meillä ei ole vielä noin tuleentunutta kuin kuvissasi. Mutta lapset jo odottavat innolla isoisän puimurin kyytiin pääsyä.
VastaaPoistaHuomenta!
VastaaPoistaLöysin taas mukavan blogin. Tulen vierailemaan täällä uudelleen. Nyt käväisen kaupassa. Mukavaa päivää sinulle. T.Krisse
Se on kyllä jännää miten se lapsuuden maisema on se "ainoa oikea" maisema myöhemminkin. Se sielunmaisema. Minun sielunmaisemani on Itä-Suomen vaaramaisemissa, vaikka näitä pohjanmaan peltoja nykyisin katselenkin.
VastaaPoistaNo ei ne anna - meiltä leikattiin pientareet ennen kuin esim. päivänkakkarat ennättivät siementää:/ Kivoja kuvia ja tunnelmia - vanhoja rakennuksia minäkin murehdin,
VastaaPoistaTälläkin kylällä vanhojen kauniiden tupien viereen on rakennettu uudet matalat tiilitalot joskus 60-70 -luvuilla. Joissakin taloissa vanhat tuvat pidetään kunnossa, toisissa annetaan ränsistyä...
Tosin kuntien rakennustarkastuskin on tainnut ohjata uuden rakentamisen suuntaan sillä Isännyyden kototalon korjauslupia hakiessa oli kova vääntö siitä, että kannattaako siihen enää uutta pesutilaan vanhuksille laajentaa, olisivat mieluummin antaneet luvan uuden tekoon8O Onneksi pitivät pintansa ja vanha kotitalo on nyt veljen korjaamana kaunis ja osin vanha hirsi sisäseinäksi paljastettuna.
Yhdyn toivomukseesi että pientareilla annettaisiin kukkien kukkia.
VastaaPoistaPidän kanssa noista viljapeltojen väreistä ja seurailen kuinka niiden väri vaihtuu syksyyn mennessä.
VastaaPoistaToisaalta hyvä kun pientareet leikataan, vaan eihän niitä nyt jokapaikasta olisi niin tarvis leikata,siis turvallisuuden kannalta.
Katso kuinka paljon olet saanut ihmiset herkistymään ja muistelemaan. Täällä yksi maaseudun kasvatti myös, vaikka 15-vuotiaasta olenkin kaupungissa tai sen liepeillä asunutkin. Pientiloilla ei ole helppoa saada leipäänsä, siksi moni talo jää tyhjilleen. Kuinkahan kauan saamme oman maan viljaa?
VastaaPoistaKaunis kirjoitus ja hienot kuvat, kiitos taas.
Kyllä viljapellot näin elokuun alkupuolella vetävät hymyyn myös urbaanin uusmaalaiskasvatin. Tuulen hivellessä tähkäpäitä miettii samoin; kuinka kauan on näin? Hyvistä jauhoista (kohdallani luomua) ruokaa laittaessa voi miettiä kuinka aurinko ja tuuli ovat ruokaa hyväilleet.
VastaaPoistaKiitos näistä kuvista!
Tähän istahdin juuri ja työpäivä on takana. Kiitos kaikille teille ihanista kommenteistanne.
VastaaPoistakrisu,
Viljapeltojen säilymistä minäkin toivon ja toivotaan, että ruuan raaka-aineiden suhteen omavaraisuutemme säilyy.
kazza,
Suomessa näyttävät nämä viljapeltoaukeat kaikki kaunniin samanlaisilta. Olen Länsi-Suomesta ja käsitinkö, että olet Itä-Suomesta. Mutta kun nyt katsotaan niin naapureitahan me ollaan ison maailman mittapuun mukaan.
Kerro meille NZ:n maalaismaisemista joskus.
susa,
VastaaPoistaKiitos susa käynnistäsi, toivotan sinulle hyvää viikonjatkoa, tavataan taas.
jl,
teillä saadaankin seurata viljan puintia livenä ja nauttia jyvien tuoksusta laarissa.
krisse mummi vaaralasta,
VastaaPoistapiti minunkin nopeasti kurkata teille ja illan rauhassa palaan katsomaan vaaralaa enemmänkin
nasti,
sinä tunnetkin pohjanmaan vilja-aukeat jo hyvin, vaikka varramaisemista oletkin
samaa mieltä, se lapsuusmaisema on syöpynyt sieluun syvälle ja se on se kaikkein kaunein maisema
inkivääri,
VastaaPoistaKuvailit hyvin miten maalla on rakennettu, vanhat kauniit talot häviävät modernien tilalta
Esimerkkisi miehesi kotitalosta oli tosi hyvä, rakennustarkastajilta odottaisi vähän järkevyyttä ja silmää
rakennusten peruskorjauksissa,
Voin kuvitella kotitalon nyt, kun se on korjattu vanhaa vaalien, hirsiseinät ovat kauniit.
Ja ne tienpiennarkukat saa jäädä niittämättä, ainakin valtatiet ovat leveitä ja piennar viettää ojaan, eivät kukat näkyvyyttä pääse haittaamaan, kuten saunakukkakuvasta voi päätellä
pioni ja eija
VastaaPoistapientareet saisivat kukkia mielestäni luonnon kukin.
Näkyvyyttä haittaavina esim risteyksissä niitä voi taltuttaa.
Eipä taida toiveemme aina toteutua, leikkurin terä viistää maata kilometrikaupalla eikä sitä ylös nosteta.
leijonnainen,
VastaaPoistanäin idealistina totean, että omavairuus pitää säilyttää varsinkin epävakaisen maailmanmenon takia.
Kiitos sanoistasi.
susanna,
VastaaPoistaMinusta meillä olisi nyt hyvä näytön paikka luomuviljelyn suhteen, kun muualla "tehoviljellään"
Omavaraisuus toivottavasti säilyy.
Olipa kaunis kirjoitus :)
VastaaPoistaKiitos sammakko.
VastaaPoistaVaikea sanoa kumpi on kauniimpaa, sun teksti vai kuvat, mutta sanon, että molemmat. Kyllä osaat maalata kauniisti lapsuusmuistoja ja samalla siinä niin monelle muullekin tuttuja juttuja.
VastaaPoistaKyllä se on harmi, että maalaismaisemasta katoaa ne rakennukset, mutta ehkä on niin, että just sitä tutuinta maisemaa ei osaa aina tarpeeksi arvostaa, mutta kun siihen saa etäisyyttä, alkaakin se jo saada aivan uudenlaista hohtoa.
Kun se aurinko teiltä sinne horisontiin häipyy, niin me saadaan täällä kaukana lännessä siitä nauttia, täällä se tosin on niin paljon korkeammalla ja kuumempi, että joskus ihmettelee, että onko se tosiaan se sama aurinko. ;))
itkupilli,
VastaaPoistaKyllä se on niin, ettäkaukaa näkee paremmin ja aika kultaa muistot.
Lapsuusmaisemissa on jotain rauhoittavan kaunista, tuntuu kuin huolet ja murheet häipyisivät jonnekin kauas pois ja tulee turvallinen tunne.
Sitä minäkin toivoisin, että meillä tämä aurinko lämmittäisi edes hitusen pitempään ja vähän isommilla volyymeillä ainakin vielä loka-marraskuulla.
Mielettömän upea ohrapeltokuva! Minulle tuollainen peltomaisema ei kuulu historiaan, stadissa ja kerrostalossa asuneena, toki kesällä joskus käytiin Pohjois-Karjalassa. Jotenkin maalaismaisema silti vetoaa sisimpääni, olisikohan siinä jotain ihan alkukantaista, joka olisi jäänyt jo muinaisuudesta ihmisen muistiin? Toisaalta ihminen tietysti tunnistaa sen maiseman, mikä elämää ja mieltä rauhoittaa.
VastaaPoistakre,
VastaaPoistaOikeaan osunut analysointi. Meidän juuremme ovat maassa, luonnossa riippumatta missä asumme.
Tuo kaunis ensimmäinen kuva tuo mieleeni samankaltaiset maisemat parista lapsuuden kesästä, niin kauniit maisemat, ja kauniisti kuvailitkin lapsuudenkokemustasi.
VastaaPoista