Keräilijä ja materialisti

Kesällä keräilen kukkia luonnosta, marjoja ja sieniä metsästä. Kerään myös satunnaisesti kotiini kirpputoreilta 1960-luvun lasitavaraa ja muuta pientavaraa, jotka tuovat mieleeni muistoja lapsuudestani. Olen kai nostalginen keräilijä.
Kotiini tekemäni hankinnat ovat perusteltuja ja tarpeellisia.  Esimerkiksi tänään tilasin verhoilijalta nojatuolin verhoilun, koska entinen on jo kulunut ja kissan rääpimä. Ruokapöydän tuolihuput ovat lukuisissa pesuissa kuluneet ja patinoituneet. Tosin niitä käytän vastaisuudessakin arkisin. Tilasin uudet ja ehommat, koska haluan juhliin ja vierailujen ajaksi siistin ilmeen ruokailutilaan.
Sohvien kohdalla on aivan sama juttu. Jo yli kymmenen vuotta palvelleet päälliset on pesty useita kertoja ja ne nuhraantuvat vuosi vuodelta entistä helpommin johtuen kangaspinntojen kulumisesta. Uusien vaihtoverhoilujen hankinta on siis perusteltu. Vanhat pidetään välillä vaihtareina, jotta uudet säilyvät pitkään hyvinä. Nämä hankintani eivät ole keräilyä, vaan perusteltuja hankintoja.
En ole tuhlari, joka ostaa halpaa höttöä. Höttö ei kestä kuluttamista, vaan rapistuu käyttökelvottamaksi,  esimerkiksi sohvien kohdalla muutamassa vuodessa. Hankintakerrat moninkertaistuvat, se on tuhlaamista, jossa tuhlataan sekä rahaa että saastutetaan ympäristöä. Tuhlaaminen kasvattaa materialistin.
Materialisti rakastaa tavaraa ja erityisesti sen ostamista. Halpa höttö ruokkii materialistia. Onhan uuden hankkiminen hauskaa ja  tuottaa mielihyvää.  Materialisti perustelee lukuisia hankintojaan hinnalla ja valitsee sen perusteella. Nyt se on mahdollista, koska monet vaate- ym kauppaketjut ovat opettaneet jo pari sukupolvea ostamaan halpaa, halpatuontimaissa valmistettua tavaraa, joiden kierto on usein vain neljännesvuosi. Myönnän, olen syyllistynyt halpatuontivaatteiden ostamiseen, mutta pidän niitä niiden kestoajan verran eli pitempään kuin kolme kuukautta.

Nämä pullot ovat kierrätettyjä eli ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen. Keräilijänä olen ostanut nämä muiden hylkäämät mitättömällä summalla kirpputorilta. Osa on omia öljy- tai etikkapulloja. Arvottomina näillä on nyt sisustuksellinen arvo kodissani.
Kerronpa vielä tositarinan materialistista. Hänen pihansa näyttää sisääntulopuolelta hoidetulta ja siistiltäkin. Kun kierrettään talon takapuolelle tontin metsäreunaan, aukenee aivan toinen todellisuus. Vanha mökki oli jäänyt uuden tieltä tarpeettomaksi, mutta sitä ei raskittu luovuttaa pois. Se siirrettiin tänne vakituisen kodin pihapiiriin ja vuosien saatossa mökin sisälle oli kerätty kaikenlaista tavaraa. Nyt mökki on hajotettu ja osa sen sisällöstä lojuu metsän reunassa taivasalla. Tontilla on toki lato tavaran säilyttämiseen, mutta se on jo täynnä tavaraa. Sinne ei voinut ahtaa enää lisää. Tavaraa taivasalla ja lato täynnä - onkohan kaikki tarpeellista.
Ladon vieressä kököttää pitkälle ruostunut auto ehkä 1960-luvulta ja pieni loppuunkulutettu kuorma-auto jostain 1970-luvulta. Autot ovat liian rakkaita hävitettäväksi.
Kolmas auto on aikoinaan, vuosikymmeniä sitten, haudattu maahan tonttimullan alle. Sillä oli varmasti tunnearvoa eikä siitä voinut luopua, joten hautajaiset peittivät tämän vainajan pois näköpiiristä vaan ei muistoista.
Kun talo aikoinaan myydään, on varsin noloa, jos uusi omistaja kolauttaa kuokkansa autoruumiiseen. Niinpä
kekseliäs materialisti ajatteli voivansa jo luopua tästä autosta ja kaivatutti auton esille. Tontilla sitä etsittiin jonkin aikaa ja ihmeteltiin, oliko auto ylösnoussut haudastaan. Kunnes kolahti. Ensin nousi rungon palanen, oven pelti, rataskehikko ja takaluukunkappale. Materialistin auto oli elänyt ja kuollut, maatunut kuin elävä olento lähes olemattomaksi. Löydetyt auton ruumiinkappaleet on toivottavasti viety metallinkeräykseen.
Tai ne lojuvat metsänreunan pusikossa.
Toivotaan, että emme rakastuisi koskaan tavaraan.