Pakkasen puremaa

Jäin miettimään pakinan annettua aihetta  Ja minua paleli . Muistelin hamaan lapsuuteeni saakka palelinko. Mitään muistikuvaa ei syntynyt. Ihmisen muisti on valikoiva. Muistan vain huopatossut, villasukat, turkiskauluksisen talvitakin, vuoratun talvilakin, villahousut. Villapaita otettiin aina käyttöön marraskuussa, kun ensimmäiset kunnon pakkaset alkoivat, sitä käytettiin maaliskuun loppuun saakka. Se oli villapaita, jota pidettiin aluspaidan ja puseron tai mekon välissä. Minut puettiin niin lämpimästi, että en palellut, vaikka siihen aikaan pakkaslukemat kipusivat usein keskitalvella yli  -30-asteen.

Koulutyttöajaltani alakoulussa en palellut. Kovilla pakkasilla vedimme villasukkia jalkaan parikerrosta  ja enemmänkin. Jos oli hankikeli, hipsuttelimme villasukissa hankea pitkin oikaisten kouluun. Hanki kantoi, oli vain hauskaa, jos humpsahdimme lumeen hangen pettäessä. Kaulaliinat oli vedetty kasvojen peitoksi, vain silmät ja nenä jätettiin näkyviin.
Jokainen on varmaan vähintään kerran kokeillut pakkasella miltä metalli maistuu. Pitihän se minunkin kokeilla. Jotenkin sitä halusi olla rohkea ja kokea muiden mukana. Potkukelkan teräsjalka kiilsi niin houkuttelevasti, että päätin lipaista sitä kielelläni. Tietysti kieli tarttui metalliin. Silloin paleli hieman, mutta vain pelosta. Lähteekö  kieli irti  tai huulista nahka, ehdin miettiä.  Kylmän metallin ote kirposi ja suuhun jäi hetkeksi hyytävä metallin maku.

Muisti kuljetti  minua aina teinityttöikään saakka. Sieltä löytyi ensimmäinen muistikuva, kun palelin tai oikeastaan jalkani melkein paleltuivat. Teinityttönä ei enää vedetty villasukkia jalkaan, eikä muitakaan villavaatteita. Silloin pukeuduttiin muodin mukaan. Jalassa oli seitin ohuet sukat, ne olivat nykyisten sukkien esiasteet nailonit. Nailoneista liikkui huhuja, kuinka ne olivat pakkasella pureutuneet sääriin eikä niitä saatu poistettua kuin leikkauksella. En tosin tuntenut ketään, jolle näin olisi käynyt, mutta uskottava oli. Eipä nämä kauhutarinat estäneet vetämästä sukkia jalkaan.  
Sinä iltana jalkoja alkoi paleltaa, se tuntui varpaissa kipuna. Jalat tuntuivat tunnottomilta. Yritin juosta jo senkin takia, että pääsisin pian lämpimään. Oletin, että jos juoksen nopeasti jalkani virkoavat.
Kotiin tultuani riisuin kengät ja melkein revin sukat jaloista. Varpaani ja puolet jalkateristä olivat valkoiset, veri oli paennut kokonaan niistä. Olivatko ne paleltuneet ?  Se oli ajatus, joka tuli mieleeni ja myös vanhempien mieleen. Isä nouti ulkoa kylmää lunta, en tiedä mikä niksi se oli. Kylmällä lumella hän hieroi jalkojani  ja kyllä ne vähitellen vertyivät ja veri lähti kiertämään. Silloin minua paleli, tuntui kuin verenkierto olisi hetkeksi pysähtynyt.
Mitään vaurioita ei jäänyt.  Tai jäikö sittenkin. Jalat ovat olleet heikko kohtani. 
Minulla oli kylmät jalat pitkään aikuisiälle saakka, ei enää. Oikean jalan sääriluut ovat murtuneet, molempien jalkojen nivelsiteet ovat venähtäneet, saan helposti hiertymiä jalkoihin ja luetteloa voisi vielä jatkaa.


********************************************************************************

Pakinaperjantai  277. haaste = Ja minua paleli