Koivikossa

Ajelin synnyinpitäjäni  hautausmaalle, jossa kasvaa paljon vanhoja koivuja.

Auton takakontissa oli kaksi kassillista orvokkeja. Orvokit kestävät yökylmää, joka saattaa vielä yllättää. Kävin neljällä haudalla. 

Mummon ja vaarin, Ruusan ja Aleksanterin, haudalle istutin ensimmäiset orvokit. Orvokkini olivat tummaa lilahtavan sinistä ja vaaleaa taivaansinistä.

Seuraavaksi pysähdyin enon ja vaimonsa haudalle. Heidän luonaan asuin monta vuotta ja vietin monet kesät.

Muistelen niitä aikoja ja ajattelen, että olin heille, lapsettomalle pariskunnalle, ilona ja toivottuna kuin oma lapsi. Istutin orvokkiryhmän ja jatkoin matkaa oman äitini ja isäni haudalle. 

Taivas oli harmaa, ei satanut. Odotin laulavatko linnut koivussa. Nyt oli hiljaista.

Muistin sen marraskuun viimeisen viikonlopun, jolloin äitini laskettiin hautaan. Silloin viereisessä huurteisessa koivussa lauloi kaksi lintua iloisesti vuorotellen, kun toinen lopetti niin toinen aloitti.  Ihmettelin muille lintujen iloista liverrystä, mutta kukaan muu ei ollut kuullut mitään. Vain pakkasen napsetta ja lumen narinaa kengän alla. Talletin tapahtuman mieleeni sanomana rajan takaa.

Tässä sukuhaudassa lepäävät myös isän puolen mummu ja vaari, Hilma ja Matti, orvokeita riitti heidänkin hautapaaden viereen.  

Tulomatkalla pysähdyin koivikkometsän viereen. Tiheä, kapearunkoinen  koivikkometsä kurotti  kohti taivasta. Kuusikkoa oli jo kasvamassa koivikossa. Ne viihtyvät varjossa ja kosteassa.