Hirren kautta puuhun

 Keskipäivän auringossa ja keskellä kaupunkia kohtasin tämän pihaliiterin. Kurkistin sattumalta portista sisäpihalle ja siellä se oli. Hirret ovat ajan saatossa karheasti kaunistuneet. Ajanpatinaa, sanoisin.
Kivijalka näyttää olevan aika hutera, tarkemmin katsoen se on hutaisten kasattu.
Liiterin alla lienee hyvä turvapaikka monelle vilistäjälle. Hiiret, myyrät, rotat ja ehkäpä jotkut linnutkin löytävät sopivasti kuivaa ja tuulensuojaa kivenkoloista.
Lapsuuskotini oli iso pohjalaistalo, jonka kivijalka oli graniittia. Ennen osattiin rakentaa tuulettuvia alapohjia. Sellainen oli tässä edesmenneessä lapsuudenkodissanikin. Talon alla kävi hyvä ilmavirta ja rakenteet pysyivät kuivina ja terveinä.
Yhdellä seinustalla oli kapea ryömintäaukko. Se oli niin kapea, että vain kissat ja me lapset sovimme siitä ryömimään. Minä en uskaltanut koskaan ryömiä sisälle saakka. Kurkistin vain aukosta pimeään alapohjaan. Kuvittelin, että siellä asustavat karvaiset peikkomaiset otukset, jotka hyökkäävät kimppuuni.
Muistan tuoksun, joka  kiiri nenääni  kukistaessani talon alle. Se oli sekoitus mullan, hirsien ja kiven tuoksua.   

Puut ovat vielä paljaina, lehtisilmut pullistelevat jo. Vihertävä runkojäkälä kiipeää rungolla. Se kaunistaa rungon ja elää sen kaverina. Jäkälä näyttää terveeltä ja elinvoimaiselta.
Puiden rungoilla kasvavat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille, koska ne saavat ravintonsa suoraan ilmasta. Ilmansaasteet muuttavat runkojäkälät ryppyisiksi ja tummiksi. Voimakkaimmin kuormitetuille alueille muodostuu ns. jäkäläautio, josta jäkälät puuttuvat melkein kokonaan.

Kuljin harmaasta pylväästä hirren kautta puuhun. Näin voi käydä, kun aurinko paistaa, ilmassa on kevään tuoksua ja linnut visertävät.

**************

 Pakinaperjantai  330. haaste = huhtikuun kuvahaaste