maanantai 4. tammikuuta 2010

Kohti tulevaisuutta


Kesäpäivä oli aurinkoinen ja kirkas. Sen keskipäivän raukea, lohdullinen tyyneys siveli poskipäitä ja sipaisi sydäntä. Oli kesäkuun kuudes päivä, surupäivä.
Joenrannan hiekkatie kaartoi mäelle. Siellä seisoi valkoinen pohjalaistalo. Pihapoluille oli ripoteltu kuusenhakoja. Lasikuistin ovenpieliä reunustivat kuuset. Pihalle, vanhojen koivujen alle, oli kannettu pitkät ruokapöydät.  Niitä peittivät valkoiset pöytäliinat.  Liinojen helmat oli koristeltu  pienin havuoksin. Puiden latvuksista kuului lintujen liverrys.

Naapuritalosta levisi ruuan tuoksu ja kuului astioiden kilinää. Kokit, valkoiset esiliinat vyötäisillään, kattoivat juoksuaskelin pihapöytiä. Kirkolta, siunaustilaisuudesta, taloon virtasi mustapukuisten surijoiden  lukuisa joukko. Talon vanhan emännän muistojuhla oli alkamassa.

Hilma-mummu oli elänyt pitkän ja työntäyteisen elämän. Hän oli saapunut elämänsä päätepisteeseen tässä ajassa. Matka iäisyyteen oli alkanut. Hän oli jo odottanut pääsevänsä tälle matkalle. Hilkka muisteli mummua, jota hän ihaili ja kunnioitti. 

Hilkalla on edessään tulevaisuus, elämä. Hän on ehtinyt olla vasta viikon ensimmäisessä työpaikassaan. Elämä jatkuu. Muistot tallentuvat helminauhana, ovat tukena ja kannustimena vaikeina hetkinä.
Olen nyt itsenäinen. Voin päättää elämästäni yksin kenenkään siihen puuttumatta, hän ajatteli. Vanhojen pihakoivujen  alla. vietetty aika on taaksejäänyttä elämää. Tämä surupäivä on käännekohta kaikin tavoin. Nyt kuljen eteenpäin itsenäisenä.

Aurinko punertui metsänreunan taakse. Linnut asettuivat pesiinsä. Suruväki poistui tyyneen hiljaiseen iltaan.
Hilkka suuntasi tuttua joenrantatietä kevein askelin linja-autolle. Se veisi hänet omaan elämään.
Joki tuoksui, ruskea, puhdas nevojen vesi lipui kohti merta, määränpäätä. Rantaniityt leimusivat alkukesän vehreyttä. Lepät reunustivat vettä viistäen jokea kuin suojellen.  Yksinäinen lintu pyrähteli lepikossa iloisesti sirkuttaen. Hilkka pysähtyi kuuntelemaan sirkutusta. Se on saattajani, hän ajatteli.

Maisema oli kuvankaunis. Hilkasta tuntui, että mistään ei löydy tämän vertaista.  Hän säilyttäisi aina mielessään tämän lapsuusmaisemansa juuri tällaisena.  Lapsuus suuressa lapsikatraassa oli ollut onnellista, mutta myös karua ja työntäyteistä.  Tämä kaunis luonto, sen rauha ja tyyneys, on korvannut  ylenmääräisen materian ja antanut lohtua. 
*********
Pakinaperjantai 162. haaste - Tulevaisuuden muistelu 
**********


Vastaan tällä pakinalla  Kirjoittajan helmi-haasteeseen.
Haasteen sain Uunalta. Haasteen säännöt löytyvät Uunan linkistä klikkaamalla. Lähetän haasteen niille blogini lukijoille, jotka inspiroituivat kirjoittamaan tai haluavat julkaista kirjoitetusta tuotannostaan meille luettavaksi juuri sen tekstin. Kiitos jo etukäteen.

18 kommenttia:

  1. Kaunis kuvaus yhden elämänvaiheen loppumisesta. Itsenäisyys ja vapaus edessä,oma elämä, entinen jää kauniina muistona mieleen, niin sen kuuluu ollakin. Tyynesti lipuu aika tekstissäsi.

    VastaaPoista
  2. Tätähän elämä on. Aina joku on lähtövuorossa ja toinen aloittamassa omaa kulkuaan. Kaunis kirjoitus, tykkäsin paljon.

    VastaaPoista
  3. Tämä on kyllä yksi kirjoittajan helmistä; sinun nauhassasi niitä on monia, mutta tämä loistaa kauniisti.
    Maalaat lukijalle kauniit maisemat ja hyvän kasvualustan lähtijälle. Tarinassa on sekä kuolema että syntymä, uuden syntymä. Kun jokin loppuu, syntyy uusi mahdollisuus. On lähdettävä uutta tietä.
    Minne matka jatkuu, sitä tämä tarina ei kerro, mutta lukija voi jatkaa tarinaa mielessään.

    Hienoa, että otit haasteen vastaan :-)

    VastaaPoista
  4. Hilkka löysi itsensä itsenäisenä mutta samalla osana katkeamatonta sukupolvien ketjua. Hieno tarina.

    VastaaPoista
  5. Kaunis tarina,siinä on sekä luopumista että tulevaisuutta.

    VastaaPoista
  6. Sirokko,
    Unelma,
    Uuna,
    Demetrius,
    Yaelian,

    Kiitos teille kauniista sanoistanne.
    Kuolema, syntymä, määränpää, muistot - sukupolvelta toiselle.

    VastaaPoista
  7. Kaunis tarina eletystä elämästä.
    Kuva tulevasta unelmasta, joka oli vielä avoin, tiedostamaton luku.

    VastaaPoista
  8. Kaunis, rauhaisa, luonollinen tarina kesäisessä luonnossamme.
    Kuolema osana elämäämme..
    Oman elämän haltuunotto, juuria ja siteitä kunnioittaen..
    Kauniita sanoja ja kuvauksia pienestä hetkestä elämän keskellä...

    VastaaPoista
  9. Tässä tekstissä kiinnittää huomion erityisesti sen kuvailevuus ja maalailevuus. Laajoin liikkein ja eleettömästi se vetelee lukijan mielikuviin ajatuksia rivien väleistäkin. ;)

    VastaaPoista
  10. Tämä oli kaunis kertomus niin itsenäistymisestä, kuin kuolemastakin, luonnollisena asiana, kiertokulkuna.
    Hienosti osasit kertoa tarinaa, ja luontokin tuli siinä niin lähelle
    lukijaa, että sen melkein tunsi!

    VastaaPoista
  11. Tarinassa on kaksi lähtöä: toinen kohti iäisyyttä, toinen kohti elämää ja tulevaisuutta. Maalaat kauniisti polun, jota pitkin tähän tienhaaraan oli tultu, jossa kahden kulkijan tiet lopullisesti erosivat. Rauhallinen ja positiivinen teksti.

    VastaaPoista
  12. Zilga,
    Hanne,
    isopeikko,
    Harakka,
    Ina,

    Kiitokset teille kaikille.
    Oli mukava kuulla kommenttinne, ne jäävät mieleeni.

    VastaaPoista
  13. Herkistyin lukiessani, kaiken näkee kuin elävänä edessään, aivan kuin eläisi mukana.
    Tykkäsin.

    VastaaPoista
  14. Kaanon,
    Kiitos kaun iista sanoistasi.

    VastaaPoista
  15. Tasapainoinen tarina. Minusta tuntuu, että se kertoo sinusta - tasapainosta. :) Hyvää tätä vuotta!

    VastaaPoista
  16. jl,
    Kiitos.
    Samoin sinulle, hyvää alkanutta vuotta.

    VastaaPoista
  17. Elämän arvo kirkastuu kuoleman tietoisuutta vasten. Hilma-mummu pääsee pois ajallaan, elämästä kylliksi saaneena, ja siinä valossa ja levossa Hilkalla on hyvä kääntää katseensa eteenpäin. Aika on kuolla. Aika on syntyä. Aika on kulkea sukupolvien tietä eteen- ja taaksepäin.

    Arvokas, sydäntä liikuttava kirjoitus. Kiitos.

    VastaaPoista
  18. Lastu,
    Kiitos kauniista sanoistasi.

    VastaaPoista