Lämpimän, aurinkoisen metsänreunan kangaspelto on paras kasvupaikka rukiille. Sieltä rankkasateiden vesi valuu viettävää peltoa alaojaan. Metsän kainalossa ruispelto on turvallisessa suojassa rajuilta tuulentuiverruksilta.Elokuun lopulla kynnetty pelto muokataan mureaksi. Sinne kylvetään syysruis. Jo syyskuussa pelto vihertää vankalla oraalla. Talvella sen suojaa valkoinen lumi. Silloin oras lepää ja kerää voimia kasvukautta varten.
Aurinko nostaa oraat kasvuun. Kesän alkaessa ruis on korrella ja valmistelee viljan hedelmät, tähkät. Elokuuhun mennessä jyvät ovat täysikasvuisia, tuleentuminen alkaa, kunnes on aika kerätä sato, rukiin elämäntyö.
Ruis on kypsää. Sirpit on teroitettu. Sadonkorjaaja vaeltaa määrätietoisesti vaaleankeltaiselle ruispellolle oikeassa kädessä sirppi, vasen käsi kerää kourallisen viljaa lujaan otteeseen. Sirppi katkaisee rasahtaen viljanipun. Se lasketaan maahan. Muutama rasahdus ja lyhdekasa on valmis sidottavaksi. Kasasta vetäistään olkivyö, sidotaan lyhde ja kietaistaan lujat solmukierteet.
Kahinaa ja rasahduksia. Sadonkorjaajan jäljiltä jää parikymmensenttinen viljasänki ja maassa lepäävä lyhdejono.
Ennen illan kasteennousua lyhteet kerätään ja pystytetään kuhiloiksi. Kymmenestä tähkäpäisestä lyhteestä syntyy pyramidimainen kuhilas, viimeinen lyhde taitetaan katoksi.
Rukiin elämäntyö odottaa sänkipellolla viimeistä matkaa puimakoneelle. Siellä akanat erotetaan jyvistä. Jyvät jatkavat matkaansa elämänkiertoon. Leiväksi.
Oli niin hyvin kuvattu, että tuoreen rukiin tuoksu lehahti nenääni!
VastaaPoistaHienosti kerrottu tarina sadonkorjuusta.Alusta asti, josta lopulta monen työvaiheen kautta saadaan sitten sitä leipää.
VastaaPoistalepis,
VastaaPoistaPerinteitä kunnioittaen rukiista pöytään.
Harakka,
Ajattelin tallettaa pakinaan jo menetetyt työtavat, toivottavasti ruis säilyy kotimaassamme.
Pakina kuvaa myös ihmisen elämää.
Ennen säästettiin osa siemenestä siemenviljaksi, nykyään sitä taitaa saada kaupasta...
VastaaPoistaelonkorjuun aika on käsillä...syksy tuoksuu jo aidan takana...
VastaaPoistakaunis kertomus leivästä...
isopeikko,
VastaaPoistaTaitaa olla niin, tavat ovat muuttuneet. Ruista ei enää viljellä riittävästi omaan tarpeeseen, sitä tuodaan muista maista.
hanne,
Leivällä on vankat juuret elämässämme.
Viljan ja elämän kiertokulku. Kun elämässä akanat erotellaan, toivottavasti jyväkin seasta löytyy...
VastaaPoistaElämänkierto kiehtoo minua joka tasolla. Hieno kuvaus!
VastaaPoistaKiitos, Arleena! Olet kauniisti kuvannut työn, joka vertauskuvallisesti on elämän perusta.
VastaaPoistaMinulle viljankorjuu on mieluisia lapsuudenmuistoja. Kuhilaat, heinäseipäät - nostalgiaa. Agraarikulttuuri on mennyt jättiläisaskelin eteenpäin jääden kuitenkin teollisuuden jalkoihin. Mutta tulevaisuudessa: Kuka valmistaa ruokaa?
Elämänmakuinen (ja vähän rukiinkin) kuvaus, tunsin elokuisen helteen hartioillani ja viljapölyn siilossa. Näin myös peiton pellon päällä, kun talvi sai.
VastaaPoistaHienosti kuvattu kiertokulku!
Nam, kuulosti ja tuoksui hyvältä!
VastaaPoistaDemetrius,
VastaaPoistaSiihen me pyrimme kaikki, että elämästämme jää jäljelle "jyviä".
Media,
Elämä on monimutkaisempaa kuin uskommekaan, siitä nähdään luluisia esimerkkejä luontoa seuraamalla.
utukka,
Meillä on samat lapsuudenmuistot. Harmi, että moni on enää muistoina, tavat ovat muuttuneet. Mutta mikä ikävintä maanviljelys, ruuan tuottaminen, tuntuu jo olevan haitta ennemmin kuin hyöty.
Elegia,
On hyvä joskus mennä sinne ytimeen ja muistella, kuvitella. Ydin on leivässä.
SusuPetal,
Minäkin tunnen tuoksuja, kun muistelen ja palaan takaisinpäin.
Vetoaa suomalaisen sieluun :)
VastaaPoistaMuistoja herättelevä sadonkorjuu...:o))
VastaaPoistaIsä opetti minut sitomaan lyhteen, kauan sitten..
Osaisinkohan enää?
Rita,
VastaaPoistaTämä on tosiaan niin suomalaista kuin olla voi.
Kaanon,
Arvaa vain, olen leikannut sirpillä ruista ja vieläkin minulla näkyy siitä muisto vasemman käden pikkusormessa. Tietysti sirppi sen teki.
Ja lyhteitä piti osata sitoa.
Monesti olen miettinyt kuinka noina viljankeruun aikoina sen ajan ihminen olivat paljon herkemmässä/voimakkaammassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Ja kuinka kaikki työntekokin perustui luonnon kiertokulun ymmärtämiseen, kuuntelemiseen ja havannointiin. Työ oli ruumiillisesti raskasta ja työt oli tehtävä ajallaan, mutta arkipäivää ei kuitenkaan täyttänyt muunlainen kiire ja hössötys.
VastaaPoistaMinusta tuo viljan käsittely, jota mainiosti kuvaat, on erästä kauneinta työtä, lähes taidetta. Ja kaikki sellainen työ, jota tehdään huolellisella hartaudella ja ammattitaitoisella rakkaudella, näyttää kauniilta taiteelta.
Luin hartaana kuvauksesi. Ja muistan samalla asumani vuodet Saksanmaalla, jolloin yritin etsiä ruokakaupoista ruisleipää tai edes ruisjauhoja leipoakseni leipäni itse, sillä ruisleipää oli niin ikävä. Vastaukseksi 'ei-oohon' sain: ruis on eläinten rehua! En tiedä miten siellä tänään ruis nähdään ja sitä arvostetaan, mutta 70-luvulla näin.
VastaaPoistaKiitos sykähdyttävästä kuvauksestasi!
Rita,
VastaaPoistaVeit ikäänkuin sanat suustani, sillä just noin tismalleen minäkin ajattelen. Muistelin ruispeltoja, sirpillä leikuuta, lyhteitä ja kuhiloita. Talonpoistaidetta parhaasta päästä.
Palaisivatpa ne ajat taas.
Lastu,
Luulisin, että ruisleipä on pohjoismainen ja slaavilainen erikoisuus, meille tavanomaisuus.
Emme ole omavaraisia rukiin suhteen enää. Puolasta sitä meille tuodaan.