Metsämaalauksia

Piet Mondrianin abstrakti taide perustuu vähennykselle. Hänestä maailma muodostuu pysty- ja vaakasuorista viivoista sekä pääväreistä punainen, keltainen ja sininen. Mihin katosi vihreä ? otsikoi Liisa Väisänen Eeva-lehden kolumnissaan.
Kuljin metsässä ja ihastelin sen värejä, valoa ja kauneutta. Vihreää oli eniten, se kuuluu metsään. Luonto ei pelkistä, ei vähennä mitään, vaan näyttää kaiken. Abstrakti taide avautuu katsojalle muotojen ja värien kautta juuri siten kuin katsoja sen ymmärtää.  Ajattelin taiteilijaa, joka ammentaa luomisvoimaansa luonnosta ja ympäristöstään. Ymmärrän pelkistämisen, täydellistä maisemaa on turha kopioida, pelkistämisellä saa katsojan mukaan teokseen. 

Tulkoon syksy, otsikoi Hannu-Pekka Björkman Eevassa. Olen samaa mieltä ja miten se nyt on tulossa,
aurinko paistaa edelleen. Sää suosii meitä  ja syksy hiipii auringossa hitaasti.  Siteeraan vielä kolumnistin sanoin. Kohta on aika päästää tuulet irti, sillä syksy on tuulien laidun. Miten kauniisti sanottu, lause pyörii mielessäni jokaisen tuulenvireen pyyhkäisyssä. Syksytuulet kuulostavat kovin lempeiltä.
Nyt tuoksuvat jo suot ja havupuut, hillat ja puolukat. Kaikkialla lepää menneitten kesien muisto.

Kurkotan kohti hitaasti kasvaneen männyn latvaan, sen takaa hehkuu pilvetön sininen taivas. Näin luonto pelkistää. Annan ajatusten levätä, katselen vain.

 Jäkälä peittää kivenlohkareen. Edessäni on sydämenmuotoinen veistos.

Sammalta, jäkälää, heinää, varpuja, kivikossa on elämää.