Veljeni mukana olin saanut tutustua jo muutaman kerran kouluun. Kyläkoulu oli siis tuttu ja olin viihtynyt siellä hyvin. Veljeni oli kolmasluokkalainen, opettajana Eila, joka asui miehensä kanssa koulun yhteydessä olevassa asunnossa.
Koulussa istuin veljeni vieressä ja Eila-opettaja antoi minulle piirrustuspaperia ja vaäriliidut. Piirtelin innokkaasti, kuuntelin opetusta ja leikin muiden mukana välitunnilla. Muistoksi koulupäivästä opettaja piirisi minusta kuvan, lyijykynä-piirroksen. Kihartuvat hiukseni ja isot silmät korostuivat kuvassa. Kuva lienee edelleenkin komeron kätköissä.
Ensimmäisen luokan käsityötunnilla opeteltiin ensin virkkaamaan. Se aloitettiin ketjusilmukoiden opettelemisella. Sen jälkeen aloitettiin oikean virkkaustyön tekeminen. Patalappu piti saada aikaiseksi.
Muistan vielä kuinka käteni hikosivat ja punainen villalanka kiristyi liian tiukoille silmukoille. Virkkuukoukulla oli vaikeaa saada silmukkaa toisen sisään. Opettaja ei ollut ollenkaan niin mukava kuin Eila. Hän komensi moneen kertaan, ei saa tehdä noin kireitä silmukoita.
Patalappuni eteni hitaasti. Muut olivat jo lopettelemassa, kun minä ähersin edelleen. Silmukat olivat jo löysempiä, mutta jostain kumman syystä patalappu eteni vinosti molemmilta sivuilta. Opettaja otti virkkuutyön kädestäni ja purki muutaman vaivalla saamani rivin. Tiuskaisi vain, ei saa lisätä silmukoita - patalapusta ei tule symmetristä neliötä. Olin peloissani, enhän ollut lisänyt yhtään silmukkaa. Etenin vain vaakasuoraan ja takaisin.
Patalappu valmistui aikoinaan. Se oli vino ja ruma. Käsityötunnit jäivät historiaan, vapaaehtoisainetta niistä ei minulle tullut. Eikä tullut myöhemmin harrastustakaan. Mysteeriksi on jäänyt edelleen, kuinka sain patalapun reunat vinoiksi.
Minunkin ensimmäisen patalappuni reunat menivät vinoon, se tehtiin kutomalla:) Ja puikot narisivat kireistä silmukoista. Mutta isompana oon kyllä oppinut paremmaksi;)
VastaaPoistaVinoon menivät reunat minullakin. Patalappuni kapeni työn edistyessä:D
VastaaPoistaHienosti kirjoitit! Patalaput ovat aina mun käsissä menneet ihan vinoiksi....
VastaaPoistapioni,
VastaaPoistaVirkkauksen jälkeen kudottiin ja sekin patalappu meni vinoon.
Famu falsetissa,
Sinä sait kapenemaan. Mihinkähän ne silmukat katosivat.
Yaelian,
Mukava kuulla, että muillakin on vinoja patalappuja.
Muistelen, että minulla oli silloin vain vino.
Et sentään pesemään joutunut kotona, kuten yksi poika meidän luokalta.
VastaaPoistaMinulta virkkaus sentään sujui jotenkuten, mutta auta armias, kun piti alkaa nenäliinaa päärmätä. Sellaisia kirpun kokoisia pieniä pistoja, ja vieläkin pienempiä olisi pitänyt tehdä. Onneksi sitten saatiin yhtenä vuotena kutoa kangaspuilla, johan minäkin osasin jotain.
Kyllä monella on draumoja kouluajoilta. Ei ole helppoa aloittaa elämää.
Uuna,
VastaaPoistaKuulosti, että olit taituri jo heti pienenä.
Neljännellä luokalla tehtiin nukke ja sille vaatteet. Se taisi olla suht mukava homma, koska minulla on siitä kivat muistot. Tosin ei tarvinnut kotuoa eikä virkata. Vai pitikö tehdä töppöset, mitenkähän ne onnistui.
Kerroit elävästi patalappusi virkkauksen mysteerin ja käsityötuntien pelon.
VastaaPoistaMinun juttu oli jo pienenä käsityöt. Taisin tehdä eka pannulappuni ennen kouluikää, silti alakoulunkästyötunneista tuli minulle painajaisia sen mokoman hirveän sadun lukemisen takia.
Ihania muistoja nuo koulun käsityöt. Minäkin olin veljeni kanssa kyläkoulussa samassa luokassa vuotta alemmalla ja patalapun kutominen meni vähän niin ja näin, opettajakin tokaisi jotta 'isoveljesi kutoo paremmin kuin sinä'. No kyllä, veli puikkoili murrosikään asti perheen kaulaliinat ja pipot. Minä sain revanssini vasta kun päästiin omepelemaan.
VastaaPoistaHikisin käsin minäkin virkkasin ja purin, virkkasin ja taas purkasin kunnes lanka oli jo niin tahmeaa ja sotkuista ettei mammankaan avustuksella onnistunut.
VastaaPoistaHaikeana katselin miten ihanat kerniseeprat muut tekivät sillä aikaa.
Lohdullista lukea etteivät käsityöt kaikilta muiltakaan luonnistu tuosta vain.
Näitä mysteereitä pohdiskelen edelleen minäkin, eikä harrastuksiini kuulu neulonta, kummemmin kuin virkkauskaan.
VastaaPoistaKyllä ne reunat menevät vinoon tosi helposti, kun virkataan, koska silmukkamäärä vaihtelee ihan vahingossa. Muistan, että itse sain tehdä neulotun patalapun (vaikka minusta se taisi silloin olla joutumista, kun toinen sai virkata) ja siitä tuli varsin suorareunainen. Ympärykset vielä virkattiin.
VastaaPoistaEi taida minun ekaluokkalaiseni olla tehnyt langasta vielä mitään ketjusilmukoita kummempaa. Niin ne ajat muuttuvat. Tosin voi olla, että oma patalappunikin oli vasta toisen luokan tulosta, eihän sitä enää oikein varmaksi muista.
aimarii,
VastaaPoistaSinulla oli jo etumatkaa, kun osasit kutoa enne koulua.
Meidän luokallakin muutamat tytöt olivat kadehdittavan näppäriä.
Sirokko,
Myöhemmin tuli opeteltua merkkausta ja vanttuiden ja sukkien teko.
Aikuisena en niitä taitoja ole käyttänyt. Äitini kutoi lapsilleni sekä sukat että vanttuut.
Mk,
Minua hävetti sekin, kun käsityöt laitettiin esille ja minun oli se kaikkein rumin.
En enää muista mitä kotona kommentoitiin, ilmeisesti asia sivuutettiin hiljaisesti.
Zilga,
Kohtalotovereita ollaan.
jl,
Minä muistan, että toisella luokalla otettiin puikot esiin ja kudottiin. Olisiko ollut patalappu sekin ensimmäinen. Varmaan vinot reunat siinäkin ja virkkaamalla piti reunat viimeistellä.
Minunkin hikiset,virkkaukseni olivat hyvin luovan näköisiä..
VastaaPoistaoppikoulussa käsityopettaja oli ihan älyttömän ankara ja vihainen..hirveä pelko painoi aina niillä tunneilla..
nykyään tykkään kutoilla, virkata...
herkkä, tuo sun punainen virkkuusi!!!
hanne,
VastaaPoistaOppikoulussa ei ollut minulla käsitöitä, sensijaan oli kotitaloutta.
Siitä pidin, opettajallakin saattoi olla osuutensa asiaan.
Kyllä on multakin patalaput pienenä menneet kaikki ihan vinoon, joskus on ollut suuria reikiäkin mukana!
VastaaPoistaSitten se niiin todella ohuesta langasta tehty pitsi, nenäliinan reunaan, sitä kesti kauan, sitä tekemistä, ennenkuin se valmistui, ja oli jo ihan likainenkiin käsien hikoomisesta johtuen!
Eikös se reuna mene vinoon eli leviä, jos alkaa tehdä löysempiä silmukoita, jolloin silmukoiden koko kasvaa ja sitä kautta pinta-alakin kasva. Valitettavasti en voi tässä kohtaa samastua; minä rakastin käsityötunteja eikä ikäviä muistoja juuri ole.
VastaaPoistaTuosta huomaa, kuinka tärkeää olisi, ettei yrityksiä koskaan lannistettaisi. Tuskin se minunkaan patalappuni kovin kummoinen oli, mutta se annettiin mennä sellaisenaan ja vastaanottaja, lastentarhan johtaja otti sen vastaan täydellä kunniotuksella.:)
VastaaPoistaMukava tuo tarinasi.
Luin tarinaa tuskanhiki otsalla. Niin tuli omat muistot mieleen oman vinon "hikilappuni" väännöstä.
VastaaPoistaVihasinkin käsitöitä aikuiseksi asti.
Nykyään kylläkään en, mutta ihan omaa juttua siitä tuskin koskaan tulee.
Taidetaan kouluissa edelleenkin vääntää käsitöissä ja veistossa aivan samoja perustöitä kuin omassa lapsuudessa. Tuuletusta ehkä kaipaisi sinne..
Harakka,
VastaaPoistaKuulostaa, että patalappujen epäonnistuminen on ollut yleisempää enkä ole yksin taitoni kanssa.
Pellon pientareella,
Niin se kai on. Myöhäistä enää korjata.
mm,
Opettajan käyttäytyminen ja oppilaan kohtelu voi olla yllättävän pitkäkantoista ja se saattaa litistää taidot jonkun aineen kohdalla kokonaan.
Helinä,
Minusta kädentaitoaineissa pitäisi todella huomioida oppilaat yksilöllisemmin. Todellakin miettiä tähän päivään ja elämään sopivia vaihtoehtoja.