keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Fobiaa

 Kuva otettu Empire Buildingista Hudson-joen yli merelle
Olen jo muutaman kerran kuin ohimennen täälläkin maininnut  fobiastani, joka elää kanssani edelleen. Tai pitäisikö sanoa, että elän fobian tai pelkotilan kanssa   Kärsin korkeiden paikkojen pelosta. Tulen toimeen  fobiani kanssa ellei tarvitse nousta kovin korkealle. Haluan astua ovesta suoraan ulos tukevalle maanpinnalle.

Fobiasta huolimatta olen käynyt korkeilla paikoilla. Korkein paikka on New Yorkin Empire Building. Oikeastaan se oli niin korkea, että siellä yläilmoissa häipyi korkeiden reunakaiteiden takana huimaava, pyörryttävä tunne.Korkea kaide loi turvallisuuden tunteen. Se esti katsomasta alas, katse kulki kauas horisonttiin.
 Kuva New York Time Square
Vuosia sitten kävin Puijon tornissa. Torni oli lasitettu tai ainakin muistan käyneeni osassa, josta voi lasin läpi katsella suoraan alas. Tämä kokemus oli hieman liikaa. Kun muut ihailivat maisemia reunalta, minä seisoin viisi metriä kauempana katse kauas horisontin metsiin. Tunsin huimausta ja sydän tykytti, helpotus oli päästä alas tukevalle maaperälle.

Kuva New Yorkin keskuspuistoa , luistinrata
Hurjin kokemus sattui Rukalla. Sekin vuosia sitten viime vuosisadalla. Oli kesä ja perheeni kanssa päätimme patikoida maisemia katsomaan  Rukan rinnettä ylös. Ylös kipuaminen onnistui jonkun matkaa, kun en katsonut alas. Melkein puolessa välissä minut valtasi ääretön voimattomuuden tunne. En pääse enää täältä pois. Sanoin muille, lähden alas. Aloitin alas kipuamisen. Kävellen se ei onnistunut. Kuljin puoliksi kontaten kyyryssä, otin tukea pusikoista. Tietenkin pääsin alas hiestä märkänä. Se oli tuskan hikeä..

 Kuvassa näkymä Lexington Avenuella
Kerrostalojen katoilla käynti oli joskus työni vuoksi tarpeellista. Reunoille en voinut kuvitellakkaan meneväni, seisoin keskellä kattoa. Tunsin etovan tunteen ja pyörrytyksen. Mieleeni tuli  ajatus, miltä tuntuu pudota katolta alas.
Tuossa elämäni vaiheessa näin painajaisunia, että putoan alas katolta. Tunsin unessa elävästi, miten syöksy alas lähti.  Heräsin aina ennen putoamisen määränpäätä.

Milanon kuuluisan marmorikirkon katolla oli kaunista, mutta kamalaa. Huimaus iski, pelkotila sai todella otteen. Pakonomaisesti pikkutorneihin tukien hivuttauduin kapeita kulku-uria  portaille  ja alas. Sen kirkon katolle en mene enää koskaan. Kaunis torniviidakko jääköön muiden ihasteltavaksi.  

Luin, että pelkotiloista pääsee eroon altistumalla niille eli kokemalla. En kuitenkaan aio kiivetä katoille altistumaan. Asun maan päällä ja elän tiedostaen pelkotilani.  Fobia, pelkotila, kammo tai kauhu olet hallinnassa, mutta et vielä voitettuna.

20 kommenttia:

  1. Se voi olla todella lamauttavaa. Peikko on nähnyt.

    VastaaPoista
  2. Kuvailit kylla elavasti noita tilateita, mulla oli ennen kanssa just tollanen fobia ja sen lisaksi viela lentopelko. Lapsena mulla ei viela ollut niita, ne tuli joskus teini-iassa.

    40 vuotiaana ne yhta-akkia katosivat molemmat, nyt rakastan lentamista ja korkeilla paikoilla mulla on vain pienta pelon poikasta, siihen kamalaan fobiaan verrattuna se ei tunnu miltaan.

    Ma luulen, etta noi pelot katos, kun todella tiedostin, etta ne on vain omassa mielessani ja voin itse maarata mieltani, mun ei tarvitse olla sen maarattavissa.

    Mutta tiedan kylla todella mista puhut, mulla on ollut tollasia kauhun hetkia kylla useita. Jostain syysta en ole kylla koskaan pelannyt Nasineulassa, johtuukohan se siita, etta se on mulle Tamperelaisena niin tuttu paikka.

    VastaaPoista
  3. Haluaisin asua aika korkealla, mistä näkisi taivaan ja kauas horisonttiin.

    Urheasti olet uhmannut fobiaasi ja yrittänyt voittaa sen, mutta oikeastaan miksi sinun pitäisi mennä korkealle, koska et nauti siitä.

    Minua ei saa ikimaailmassa mihinkään tunneliin, mikä menee meren alitse vaikka toiseen maahan, enkä pitkään tunneliin vuoren läpikään mene. En vain voi. Jokaisella meillä on omat pelon paikkamme. Joistakin on hyvä yrittää päästä yli, mutta joskus on parempi antaa periksi ja nauttia elämästään.

    Taitavasti kirjoitettu, samalla hienoja paikkoja esitellen.

    VastaaPoista
  4. Olen joskus lukenut, että uniaan voi määrätä. Eli kun olet putoamassa, otatkin unessa näppärästi siivet selkääsi ja lennät. Käytännössä en ole ikinä pystynyt uniani komentamaan, mutta ehkä jotkut tosiaan pystyvät.

    Minun fobiani on hämähäkit. Ei tosin enää kovin lamauttava, koska olen usein joutunut kohtaamaan noita ällötyksiä. En siis enää saa paniikkihäiriöitä suomalaisista versioista ja muista pienemmistä, mutta isojen ja karvaisien kanssa on vielä tekemistä. Mitään muuta en pelkää, pidän korkeista paikoista (rakastin Milanon kirkon kattoa), rotat on söpöjä ja käärmeet ihania. Mutta hämähäkit. Voi piru.

    VastaaPoista
  5. itkupilli,
    Tunnen edelleen kammoa, mutta nyt voin tosiaan hallita sitä. Parvekkeilla en mene kaiteiden viereen, katselen ylväästi hieman kauempaa.

    Uskon tuohon, että ne väistyvät ja hiipuvat vähitellen.

    Uuna,
    Ahtaan paikan pelko on myös suht yleinen, miehelläni se on lievänä.
    En minäkään pitkiä aikoja mielelläni luolastoissa ole esimerkikski etelän tippukiviluolissa, mutta voin kyllä käydä siellä.

    Eikä korkean paikan pelko pahemmin nyt haittaa, harkitsen kuitenkin minne menen ja minne en.

    Maiku,
    Minulla on myös eläimiä, joita inhoan, mutta en saa huimausta enkä tykytyksiä. Rotat ja käärmeet ovat kammotuksia.

    Joskus painajaisunissa minulle välähtää kuin pelastuksena - tämähän on unta.

    VastaaPoista
  6. Pelot on aika käsittämättömiä juttuja. Tyttärelläni on ollut lentopelko vauvasta lähtien ja on vielä aikuisenakin vaikka lentääkin muutaman kerran vuodessa,altistuminen ei aina paranna, mutta kuten sanoit oppii siinä jossain määrin hallitsemaan pelkoaan. Minulla on korkeanpaikan kammo vain tyhjillä reunamilla, tarvitsen jotain, kaiteen, oksan, risun,minkä tahansa mistä pitää kiinni ja mikä maaduttaa tasapainoni.

    VastaaPoista
  7. Tuttuja tunnetiloja korkeilla paikoilla, peräti samoissa paikoissa koettuina. Empire State building oli aivan tuskaa, samoin Rukalla kesällä hiistohissillä ajelu. Tosin siellä ei tuottanut mitään vaikeutta tulla alas sillä 'junaradalla'. Lapsena en koskaan kiipeillyt puihin, vaikka kaikki muut niissä roikkuivat.

    Tuo pitää paikkaansa tuo pelon kohtaaminen. Kävin Uudessa Seelannissa hyppäämässä sillalta Bungy-hypyn ja sinne jäi korkeanpaikankammo. Kannatti.

    VastaaPoista
  8. Vielä parikymppisenä rakastin kaikkia hurjia huvipuistolaitteita. Mutta muutama vuosi sitten talon yläkerroksen ikkunanpielien maalaaminen oli puolimahdotonta ja tänään huimasi keittiöjakkaralle nouseminenkin. Tosin ehkä flunssa tänään vaikeuttaa... Joka tapauksessa tunnen suurta sympatiaa. Itselläni ei noin paha mutta silti haluaisin päästä tästä eroon.

    VastaaPoista
  9. Sirokko,
    Tarpeeksi korkea reuna, joka ei näy läpi luo tornien huipuilla turvallisuuden tunteen.

    Mutta auta armias, kun korkealta näkää kohtisuoraan alas maahan saakka, johan huippaa.

    lepis,
    Minulle ei Empire Building aiheuttanut reunojensa takia huippausta.
    Mutta hallintaan olen ajanmyötä saanut pelon vai liekö vain se, että olen pysytellyt maan pinnalla.

    jl,
    Siivousjakkaralla huimaaminen johtuu kyllä äkillisistä liikkeistä tai verensokerin alenemisesta. Minulla ei keittiöjakkaralla seisominen tuota tuskaa.
    Mutta talon toisen kerroksen tai ylhäällä olevien ikkunapielien maalaamisesta en suoriutuisi.

    VastaaPoista
  10. Hienosti kuvattu tuo korkeiden paikkojen kammo. Minulla on ollut sama ongelma koko aikuisikäni. Suoraan ja suoraan ylös katsomista on vältettävä. :)

    VastaaPoista
  11. Hyvin kirjoitettu juttu fobiastasi.Minullakin on jonkinlainen korkean paikan kammo:olen asunut 15.kerroksessa, ja onneksi ei ollut parveketta,sillä' olisi varmaan huimannut.Tuttavan 27.kerroksen parvekkeelta alas katsoessa Miamissa alkoi melkein pyörryttää.Mutta olen ollut 5000 metrin korkeudella vuoren päällä Venezuelassa,ja siellä ei huimannut.Kuten muutkin täällä ovat sanoneet, se pelko on aika lamaannuttavaa..

    VastaaPoista
  12. Olet kuitenkin voittanut pelkosi, ja saanut otettua nuo hienot kuvat meillekin katsottavaksi. Hienoa.

    VastaaPoista
  13. Minulla ei ole ehkä kammoa, mutta kyllä jalkani alkavat tutisemaan korkealla. Se on ihan jännä tunne ja silloin voittaa itsensä, kun menee vaikka pelottaa! Upeita maisemia :)

    VastaaPoista
  14. Hienosti kerroit korkeanpaikan kammostasi.
    Se on kyllä kamala, jos joutuu meneen jonnekkin ylös ja paniikki iskeekin, niin mitäs sitten?
    Mulla on ahtaanpaikan kammo, ja voin pikkusen sua ymmärtää, että se voi olla kauheeta!

    VastaaPoista
  15. Unelma,
    Se auttaa, jos voi katseen ohjata ettei korkea putouskulma jää näkemättä.

    Yaelian,
    Parvekkeilta kurkkiminen siis kaiteen yli olisi minulle aika ylivoimaista.
    Kun tarpeeksi korkealle kiipeää perspektiivit hämärtävät suhteet eikä siellä ehkä synny huimausta.

    Famu falsetissa,
    Niin tuolta Empire Buildingista oli hyvä kuivailla kkorkean ja turvallisen kaiteen takaa.

    Satu,
    Paras onkin kulkea varmoin jaloin ylös ja eteenpäin.

    Harakka,
    Minulla on ystäväpiirissä ahtaanpaikan kammoisia. Pitkät tunnelit ja luolat saattavat olla aika ahdistavia.

    VastaaPoista
  16. Minäkään en pidä korkeista paikoista. Näköalatorneissa (jopa Pariisin riemukaarella, joka ei ole kovin korkea) pysyn visusti seinän vieressä. Aivan hirveitä olivat tehdasvierailut, joissa kuljettiin tehdashallin yli pitkin verkkopohjaista siltaa ja tultiin alas kierreportaita, joissa askelmar niinikään olivat läpinäkyvää verkkoa. Nopeasti opin, että tehdaskierrokselle ei kannata mennä korkokengissä.

    VastaaPoista
  17. Ina,
    Se juuri huippaa, kun näkee kohtisuoraan alas.

    Muistinkin, että huristelin Pariisissa Eiffel-tornissa näköalahissillä ylös.
    Aika rankka kokemus, kun hissin seinät kokonaan lasia, piti pitää katse tiiviisti horisontissa, ei passannut alaspäin katsetta kääntää.

    VastaaPoista
  18. Palaan tänne.
    Hei, meitä onkin monta! Minua helpotti aikoinaan, kun tunnustin itselleni ja joskus muillekin korkean paikan kammoni. Toisaalta joskus viehättää haastaakin tuota pelkoa. Sillan alta juokseva vesi houkuttelee kurkistamaan, vaikka hurjalta, samalla kertaa kutsuvalta ja luotaantyöntävältä tuntuukin.
    Muutama kerta hiihtohississä - kesäaikaan- opetti välttämään sitä. Kauheaa, ei mitään jalkojen alla... Kyllä, korkea kiinteä reunus pelastaa!

    VastaaPoista