Rikas kuningas ja hänen valtakuntansa

Olipa kerran kuningas Mohammed VI Marokon valtakunnassa. Hänellä oli kaunis prinsessapuoliso Lalla Salma. Prinsessa hänestä tuli vasta avioiduttuaan kuninkaan kanssa, sillä Salma oli kotoisin aivan tavallisesta perheestä. Prinsessalla oli pitkät, kiharat ja punaiset hiukset. Kuningasperheellä oli kaksi lasta, poika Hassan, josta oli tuleva uusi kuningas isänsä jälkeen, ja tytär Lalla Khadija.

Kansa jumaloi kuningasta. Vanhemmat ihmiset heittäytyivät maahan kohdatessaan kuninkaan ja suutelivat hänen jalkojaan. Kuningas halusi luopua tuosta vanhasta perinteestä, mutta palvonta eli sitkeänä kansan parissa. Kuningas rakasti valtakuntaansa ja teki moderneja uudistuksia helpottaakseen kansansa elämää. Kuningas toivoi, että maan kaupunkeihin matkustaisi entistä enemmän ihmisiä muista maista ihailemaan maan kauneutta ja vaurastuttamaan valtakuntaa.

Yltäkylläisyys ja palatseissa asuminen palvelijoiden ympäröimänä oli tehnyt kuninkaan sokeaksi näkemään kansansa köyhyyttä. Kuningas ei koskaan kulkenut delegaationsa seuraamana sinne kaikkein köyhimpien asuinsijoille. Kukaan ei uskaltanut arvostella rakastetun kuninkaan päätöksiä eikä kertoa kuinka suuressa kurjuudessa osa ihmisistä valtakunnassa asui.

Kansasta suurin osa oli köyhiä. Rikkaita oli vain kymmenen prosenttia ja hyvin toimeentulevia keskiluokkaisia alamaisia oli kaksikymmentä prosenttia valtakunnan väkimäärästä.
Köyhistä köyhimmillä ei ollut työtä eikä kunnollista asuntoa. Valtakunnassa ei ollut järjestettyä sosiaaliturvaa eikä työttömyyskorvauksia. Köyhistä köyhimmät elivät almujen varassa ja kerjäämällä. Viranomaiset olivat ajaneet asunnottomat köyhät köyhien kaupunginosaan pois rikkaiden ja muista maista matkustavien silmistä. Köyhiksi jäivät myös ne ihmiset, jotka saivat kaikkein pienintä palkkaa, vain viisi euroa päivässä.

Kouluunkaan köyhillä ei ollut varaa lähettää lapsiaan. Valtakunnassa oli paljon kalliita yksityiskouluja, jonne rikkaat ja hyvin toimeentulevat lähettivät lapsensa. Keskiluokkaiset ja osa köyhistä veivät lapsensa kuningaskunnan ylläpitämiin valtiokouluhuin. Niissäkin kouluissa tuli maksaa koulutusmateriaaleista, kirjoista, vihkoista ja kynistä. Ruokatunneilla siestan aikaan kiirehdittiin kotiin syömään. Koulut eivät tarjonneet ruokaa oppilailleen. Kaikilla ei ollut varaa maksaa koulujen vaatimia kustannuksia. Useimmiten tytöt jäivät kokonaan ilman koulunkäyntiä varattomuuden takia. Kaikkein köyhimmät eivät voineet lähettää lapsiaan kouluun ollenkaan. Lapset joutuivat kerjäämään almuja perheen elannoksi. Pojat aloittivat kymmenvuotiaina oman kenkien plankkausyrityksensä. Matkustajat kulkivat kuitenkin ylpeänä ohi eivätkä antaneet pienen pojan koskea likaisilla käsillään kalliisiin kenkiinsä. Köyhyyskierre jatkui sukupolvelta toiselle.
Kuningas ummisti silmänsä ja unohti, että maassa oli lukutaidottomia 40 % kansasta.

Agaridin keskustassa kuninkaalla oli iso kaupunkipalatsi, jossa hän kävi aniharvoin. Palatsia ja sen isoa puistopuutarhaa vartioivat yötä päivää sotilaat. Palatsin sisätiloissa hääri palvelusväki pitäen huoneita siistinä, sillä koskaan ei voinut tietää minä hetkenä kuningasperhe pistäytyisi kaupunkipalatsissaan.

Agaridin joensuistossa aivan meren rannalla sijaitseva palatsi oli kuninkaalle mieluisampi. Sen puutarhamainen ympäristö tenniskenttineen oli hyvin hoidettu. Ruohokentät leikattiin aina määrättyyn pituuteensa, kuivana aikana huolehdittiin puiden, pensaiden ja lukuisten kukkien kastelusta. Vaikka palatsin alue oli laaja käsittäen useita hehtaareja, kuningas oli määrännyt rakennuskiellon palatsiin rajoittuville alueille. Hän ei halunnut, että kansalaiset asuisivat liian lähellä kuninkaallista palatsia.
Palatsiin johti upea palmujen reunustama tie. Raskaat rautaportit olivat aina lukittuina.
Yötä päivää palatsi oli tiukasti vartioitu, vaikka kuninkaalliset viivähtivät palatsissa vain muutamana päivänä vuodessa. Aikaa ei riittänyt kaikissa palatseissa asumiseen, koska kuningasperheellä oli käytössään lukuisia palatseja ympäri valkakuntaa.

Köyhät lapset unelmoivat iltaisin ennen nukahtamistaan. He halusivat olla niin rikkaita, että voisivat syödä joka päivä vatsansa täyteen, nukkua lakanoilla pedatussa sängyssä lämpimässä kodissa ja pukea ylleen puhtaat ja ehjät vaatteet. He unelmoivat käyvänsä koulua ja opiskelevansa itselleen hyvän ammatin. Lääkäri, sairaanhoitaja, opettaja, laulaja olivat monen unelma-ammatteja.

Sen pituinen se, näin satu päättyy.
Mutta tämä ei ole satua vaan totta. Tämä kaikki tapahtuu vuoden jokaisena päivänä.
Me kaikki olemme samanarvoisia ihmisinä. Meitä ei erota ihonväri, kulttuuri eikä sivistystaso -
vaan raha ja sen valta. Raha tekee meistä eriarvoisia, ahneita, itsekkäitä ja sydämmettömiä.

Pakinaperjantai 123. haaste Pamfletti