sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Elämä jatkuu

Kangasmetsän loivaan rinteeseen on raivattu pelto, jossa oli iso perunamaa, kasvimaa ja reunassa pitkät kehäkukkapenkit. Kehäkukat kukkivat oranssinkeltaisina heinäkuulta ensimmäisiin yöpakkasiin saakka. Perunat ja juurekset saatiin tästä pellosta lähes koko talven ajaksi.

Pellon eteläsivustalta alkaa komea mäntymetsä. Sieltä poimittiin syksyisin puolukat. Pohjoispuolella rinne laskee kuusimetsänä läheiselle viljelysaukealle. Kuusirinteessä kypsyivät mustikat. Pellon lounaislaidassa on laudoitettu punainen hirsitalo. Ikkuna- ja ovipielet ovat valkoiset. Taloon astutaan ensin pieneen eteiseen, josta johtavat kapeat portaat vintille. Vaaleanharmaa ovi avautuu tupaan, jonka yhdessä nurkassa on iso puuhella ja leivinuuni. Tuvasta kuljetaan kamariin, jota lämmitettiin tiilistä muuratulla kakluunilla.

Kapea kivikkoinen polku kiemurtelee männikön läpi. Lapsuudessani kuljin kesäisin tätä kiemurtelevaa oikopulkua lähes päivittäin ystäväni Mailiksen luokse. Polulta poimittiin käpyjä, tutkittiin muurahaisia ja irrotettiin männyn kylkiin valunutta pihkaa – purukumeksi. Silloin elämä oli huoletonta, kesäpäivät lämpimiä ja aurinkoisia. Lämpiminä päivinä käytiin uimassa viisikin kertaa päivässä. Auringon jälkeen odotettiin viilentävää sadetta. Leikittiin vintillä ja kuunneltiin kuinka sade ropisi kattoon. Sateen jälkeen ihailtiin sateenkaarta ja loiskuteltiin polun lätäköitä.

Talolle johtaa kaksi tietä. Toinen on päätie, joka kiemurtelee viljapeltojen välistä. Tätä tietä kuljettiin talvisin, kun oikopolku oli lumen peitossa. Toinen, metsätie, vie länteen ja päättyy läheiselle suolle. Loivan suolle päättyvän rinteen kupeessa oli kesäkaivo. Siitä kannettiin talous- ja kasteluvesi kesäisin. Kaivon kansi oli puinen ja sammaloitunut ja vesi nostettiin riu´un päähän kiinnitetyllä sangolla. Kannoimme Mailiksen kanssa kesäisin vettä tältä kaivolta kasvimaalle. Suolla kasvoi nevamarjoja ja karpaloita. Karpalot maistuivat silloin liian väkeviltä.

Talo on ollut kauan tyhjillään unohduksissa. Sinne ei kulje enää kenenkään matka.

Muistelen Mailista, lapsuudenystävääni. Hän jäi kylään asumaan. Eli aikuiseksi, mutta sitten voimat loppuivat. Ote elämästä kirposi Mailiksen omasta tahdosta. Ensi kesänä kuljen tuota oikopolkua Mailiksen kotiin.

Tarinamaanantai 62. aihe Elämä

19 kommenttia:

  1. Voi elämää ja sen käänteitä! Kaikki oli siinä, mutta kuitenkin ote kirposi. Ei jaksanut maalaismaisema kantaa. Joku puuttui? Mikä? Mitä? Miksi? Kaunis nostalginen kertomus!

    VastaaPoista
  2. Kaunis mutta surullinen kertomus. Ensin ajattelin, että miten lapsena kesät ovatkin olleet niin lämpimiä. Uimassa tosiaan käytiin monta kertaa. Ja ne metsäpolut ja tuoksut.

    Mutta elämä ei aina ole ikuista kesää. Tulee syys ja murheita ja mutta elämä jatkuu ja jatkuu. Tulee uusi kevät ja kukat taas nousevat.
    Hieno, mukaansatempaava kertomus.

    VastaaPoista
  3. Hei Arleena,
    Kauniisti kirjoitit ja talo toi mieleen isänäitini talon Helsingin Pakilassa, joka kuulema vielä siellä joidenkin toisten kotina.
    Voi Mailiksen kohtaloa ja sinun rakkaan ystävän menetystä.
    Itse en ole koskaan edes uskaltanut harkita - suurimmän hädänkään hetkellä- omaehtoista lähtöä täältä, kun olen ajatellut että ties vaikka sitä joutuisi johonkin epämiellyttävään välitilaan odottamaan sitä oman aikansa päättymistä.

    VastaaPoista
  4. Kauniisti ja niin elävästi kirjoitettu lapsuudestasi.Surullista miten kävi ystävällesi. Minullakin on sellainen paikka, jossa olin lapsuuden kesät, mutta jonne ei enään ole paluuta, tosin muistot on jäljellä. Kesät muuttuvat,mutta muistot jäävät.

    VastaaPoista
  5. Voi kumpa me osaisimme olla toisillemme sellaisia tukea antavia lähimmäisiä; olla oikeaan aikaan oikealla tapaa lähellä, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä Mailiksen tapaista ratkaisua...

    VastaaPoista
  6. maaretta,
    Ehkä yksinäisyys ja kohtalokas rakkaussuhde. Ne ovat rankkoja kokemuksia.

    Uuna,
    Minusta oli juuri nyt pääsiäispäivänä oikea hetki muistella lapsuuden mukavia aikoja.
    Vaikka tätä ystävääni ei ole enää.

    Melita,
    Meidät erotti jo välimatka. Lähdin opiskelemaan ja Mailis jäi kotikylään, jonne en ole opiskelujen jälkeen enää palannut.
    Mailiksen kohtalo oli yllätys kaikille.
    Pitäisi puhua murheista ajoissa.

    Yaelian,
    Tämän bloggauksen myötä olen palauttanut paljon muistoja mieleeni. Suunnitelmissa on kiertää kotikylä läpi ja ottaa kuvia kaikista niistä lapsuuden paikoista. Olen ollut niin kauan jo pois. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä.

    Rita,
    Totta, pitäisi huomata ystävien hätä. Ja myös niiden joilla murheita on kertoa siitä.
    Mailista ja minua erotti pitkä välimatka, asuimme jo kaukana toisistamme, kun kuulin tästä.
    Nyt haluan palata sinne leikkipaikoille.

    VastaaPoista
  7. Etkö ole koskaan harkinnut palaavasi lapsuuden onneen pitemmäksi aikaa?

    VastaaPoista
  8. Kuvaat todella taitavasti tunnelmia ja maalaat maisemat suoraan eteeni. Kuvittelin itsekin tuolla kulkevani, tarkkailemassa muita.

    Kesäpäivän haikeus ja raukeus. Sellaiselta tuntuu, kun pysähtyää oikein katsomaan. Ja pidin myös lopusta, koska... Noh, ei sitä voi selittää. Melankolia puhuttelee.

    VastaaPoista
  9. "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana..."

    Miten tulikaan mieleeni.

    VastaaPoista
  10. lepis,
    Lapsuus on elämän onnellinen alku.

    katilein,
    Kiitos sanoistasi.

    Oh-show-tai-noh-hoi....,
    Kyllä olen ajatellut ja jo ensi kesänä kuljen lapsuuteni paikat läpi ja kirjoitan ne muistiin, josta nostan niitä muistettavaksi.

    Elegia,
    Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta mielestäni se kultaa. Tämä oli ihanaa ja huoletonta aikaa, joka ei enää palaa.
    Mutta muistot kirkastuvat.

    Isopeikko,
    Minulle on tullut tämä paikka silmieni eteen, kun luin Täällä Pohjantähden alla - teosta. Tämä on kuin Kivivuoren koti juuri samanlainen, punainen talo, pelargoniat ikkunalla ja metsän keskellä.
    Mutta miksei Jukolakin, tosin täällä ei kasvanut sitsemää veljestä, mutta paikkana.

    VastaaPoista
  11. Tätä tarinaa eli täysillä mukana, kuvauksesi oli todella silmin nähtävä, ja varmasti monelle toi mieleen lapsuudenaikaisia muistoja. Minullekin synnyinkylästäni.
    Muistoihin on kiva palata ja niitä on kiva kirjottaa ylös. Meillä on isovanhempieni mökki edelleenkin lapsuuteni kylässä ja vietän siellä kesäisin aikaa muistoja herätelleen ja menneisyyttä sormin hivellen. Pitäisi myös kirjoittaa siitä, sillä senkään pysyvyyttä ei ole taattu sen jälkeen kun vanhemmstani aika jättää.

    VastaaPoista
  12. Sirokko,
    Kannattaa tallettaa muistiin lapsuusaikaa ja myös tänne blogistaniaankin.

    Minä aion ensi kesänä kuvat a kaikki kotikylän autiotalot ja palauttaa mieliin niistä kumpuavia tarinoita.
    Mysö muita paikkoja, minulle merkittäviä kuvaan. Vielä kun niitä on.

    VastaaPoista
  13. Elämällä on antaa meille jokaiselle omat polkumme. Joskus saamme niitä jonkun matkaa ystävän kanssa kulkea, saamme muistoja matkan varrelle. Surullisia, haikeitakin.
    Kuvailit lempeästi ja sydämellä maalaismaisemaasi.

    VastaaPoista
  14. aimarii,
    Niin se on, polut erkanevat, muistot haalistuvat, mutta palaavat kun antaa niille tilaa.

    VastaaPoista
  15. Voi, että, kun niin kaunis tarina lapsuus muistoistakin. Elävästi kirjoitettu.
    Mutta oli tosi surullinen kuitenkin, näin käy liian monelle.

    VastaaPoista