Koulun alkaminen jännitti Sakaria. Innokkaana hän kuitenkin odotti kouluun pääsyä, jota jo kolme sisarusta kävi. Sakari oli opetellut kirjaimet ja numerot. Lukemaan ja laskemaan opetteleminen oli jäänyt, kun aina oli ollut paljon hauskempaa tekemistä. Koulu on sitä varten, että siellä opetetaan, sanoi äiti Sakarille.Matematiikka kiinnosti Sakaria eniten. Ensimmäinen matematiikan tehtävistä oli numeroiden opettelu ja niiden kirjoittaminen. Matematiikan vihko oli viivoitettu. Kullakin sivulla oli kuusi vaakasuoraa viivariviä. Ensimmäinen opeteltava numero oli yksi. Opettaja kirjoitti taululle ykkösen. Se oli suora viiva, joka kallistui hieman oikealle.
Tämä on helppoa, ajatteli Sakari, ja kirjoitti vihon ensimmäiselle sivulle kuusi riviä ykkösiä. Muutaman kerran tarvittiin pyyhekumia, kun ykkösten välit eivät olleet tasaiset.
Seuraavalla matematiikan tunnilla oli vuorossa numero kaksi. Sakari tunsi numeron ja oli kotona harjoitellut sen tekemistä. Se oli vaikeaa, varsinkin vasenkätiselle. Vapisevin käsin Sakari painoi lyijykynää vihon viivalle. Hän pyöritti ylhäällä ympyrän ja siitä alas suoraan ja taas piti pyöräyttää lenkki ja lopuksi heittää kuin siimaa pieni pätkä oikealle.
Lyijy katkesi monta kertaa ja kynää piti teroittaa. Kakkonen oli vino, ympyrälenkit suhruisia ja siima oikealla nousi aivan liian pian ylös liian korkealle. Siiman olisi pitänyt laskea kauniisti vihon viivaa myötäillen ja lopuksi siiman pään pitäisi nousta loivalle kiemuralle.
Sakari pyyhki monta kertaa pyyhekumella kakkosia ja yritti tehdä paremmin. Vihon sivuilla oli rumia kumen jättämiä harmaita suttuja.
Sakarin valtasi epätoivo. Hän vilkuili vierustoverin siistejä kakkosia. En kehtaa näyttää näitä opettajalle, ajatteli Sakari. Sitten hän keksi. Sakari piirsi ylimmäisen ympyrän pyöreänä pallona, siitä hän veti hitaasti viivan kohtisuoraan alas vihon vaakaviivalle. Pystyviivan vasemmalle puolelle hän pyöräytti toisen pyöreän pallon. Viivalla lepäävältä pallolta hän veti siimaviivan oikealle hieman vinosti. Sakarin mielestä kakkonen oli oikein siisti ja näytti selvästi kakkoselta. Innostuneena hän teki lisää kakkosia keksimällään tekniikalla.
Opettaja pysähtyi Sakarin viereen. Kuinka sinä noin olet tehnyt. Piirtänyt. Numeroita ei piirretä, ne kirjoitetaan, julisti opettaja. Sakaria itketti. Pyyhi heti nämä pois ja aloita numeroiden kirjoittaminen niinkuin muutkin. Sakari pyyhki, sivulle jäi pari riviä rumaa harmaata suttua.
Sakari päätti, että hän ei katso enää koskaan tätä sivua.
Kahdeksan tuotti Sakarille kovasti vaivaa. Sen lenkeistä tuli soikeita ja kieroja. Numerosta näki, että Sakarin käsi oli vapissut lenkkejä pyöritellessään. Sakarin olisi kovasti tehnyt mieli pyöräyttää kaksi palloa päällekkäin lumipallon tapaan, mutta hän ei uskaltanut. Opettaja olisi taas pysähtynyt hänen kohdallaan torumaan koko luokan kuullen.
Numeroita ei piirretä, ne kirjoitetaan. Sakari muisti tämän lauseen joka kerta, kun hän näppäili laskinta, kännykkää tai tietokonetta.
Arleena,
VastaaPoistakuumat ja kylmät väreet kävivät lävitseni kun pakinasi luin – siksikin että se oli niin omakohtainen kuopustamme koskien. (Hän, matemaatikko, on cp-vammainen, jolla on lievä pakkoliike molemmissa käsissään; hän joutui koulussa kirjoittamaan vasemmalla kädellään, koska se ei ollut niin vaurioitunut kuin oikea - vaikka oikeasti, perimältään, hän olisi oikeakätinen. Vapinaa, vaikeutta oli. Luulisi aivojen menneen tässä numeroiden väkisin vääntämisessä, kirjoitustouhussa, solmuun - onneksi tuli juuri oikeaan saumaan tietotekniikka ja nyt kone hoitaa kirjoitushommelit, matikan vänkyrät ja koukerot kohdalleen ja hän voi keskittyä pääasiaan, funtsimiseen.)
Kiitos pakinastasi. Kas, kyynel tuli lukiessa silmäkulmaan. Se on hyvän lukuelämyksen merkki. Pato murtuu, mieli muistaa – ja puhdistuu :). Elämä eteenpäin vaikeuksien kautta ja jälkeen.
Niin herkkiä ja haavoittuvaisia ovat lapset, viattomat. Koskettava tarina.
VastaaPoistaLastu,
VastaaPoistaOn hyvä, että voi koskettaa muistoja. Niiden esiinottaminen on haikeaa, mutta myös palkitsevaa. Vasta jälkeenpäin osaa nähdä asiat selvästi, ilo ja onnellisuus pyyhkäisee mieltä. Kuitenkin kaikki on hyvin, olen selvinnyt, olen jaksanut.
Vastoinkäymiset nostavat elämän parhaat puolet esille.
Kiitos mieltälämmittävästä palautteestasi.
Pellon pientareella,
VastaaPoistaLapsen muisti on tarkka. Aikuisista tuntuvat selvät ja yksinkertaiset sanonnat saattavat jäädä lapsen mieleen ikiajoiksi.
Jopa vaikuttavat valinnoissa tulevaisuuteen, pahimmassa tapauksessa katkeroittavat.
Siksi mielestäni opettajilla on erittäin suuri vastuu lasten koulukasvatuksessa.
Pitäisi osata kuunnella lasta. Se ei aina onnistu, nyt puhutaan ylisuurista luokista, opettajien suuresta työtaakasta ja väsymyksestä.
Missä ne pienet kyläkoulut ovat.
Ne ovat jääneet tehokkaan ja tulostavoitteellisen kuntatalouden syövereihin kadoten ikiajoiksi.
Jäljelle jäi "savuavia raunioita " ja ruuhkat terveyskeskuksiin.
Lapsen mieli on täynnä oppimisen iloa ja halua, ja miten pienestä se saattaakaan sammua?
VastaaPoistaMiksei tosiaan jokainen saisi oppia ja tehdä itselleen sopivimmalla tavalla?
Vaikka leikin kautta, pieniähän nämä ekaluokkalaiset vielä ovat.
Koskettava pakina.
Niin ja kyläkoulut, ne on säästetty tyhjilleen jo aikapäiviä sitten.
Vaikka hyvin tiedetään mitä suuret ryhmät vaikuttavat.
Tosin ei se kyläkoulukaan aina mikään auvoisa paikka ollut, ja parin rinnakkaisluokan opettaminen oli varmasti aika haasteellista.
Ihana kirjoitus taas.
VastaaPoistaMa olen muuten huomannut etta monet aikuiset kirjoittavat kasin kahtena pallona, ja olen itsekin alkanut niin tekemaan. Se nayttaa paljon paremmalla. Muhkealta kunnon kasilta eika laiheliinilta.
Pakinaasi lukiessani alkoivat kämmeneni hiota ihan niinkuin ennen koulussa, kun piti numeroita väkertää. Eipä silti, ei kaunokirjoitus ollut yhtään sen helpompaaa. Tänä päivänäkään en osaa kirjoittaa seitsikkoa oikein, aina vedän siihen poikkiviivan, vaikka ilmeisesti ei saisi.
VastaaPoistaEikö ole aikamoisen hassua, että sillä miten asiat tehdään, on usein suurempi merkitys kuin mitä tekemisellä saadaan aikaan?
VastaaPoistaMinä teen kasin juuri noin, piirrän kaksi palloa päällekäin;)
VastaaPoistaMk,
VastaaPoistaSamaa ajattelen minäkin. Miksei lapsi voi ratkaista oman mielensä mukaan, kuinka toeuttaa esimerkiksi num eron kirjoittamisen. Lopputlos on kuitenkin oikea.
Olen käynyt itse pientä kyläkoulu, kuten Sakarikin. Ensimmäinen ja toinen luokka olivat samassa luokkahuoneessa. Minulle ei jäänyt siitä muistiin, että olisi haitannut vaikka opettaja ohjasi yhtäaikaa molempia.
Opettajalla saattaa olla hankalampaa. Nyt isojen luokkien aikaan se ei kävisi enää ollenkaan.
Kotoiset koulut, joista ovat jääneet kauniit muistot.
Nyt on jo aikaa , kun koulu paloi. En enää voi käydä lapsuuteni koululla.
Susa,
VastaaPoistaNiin minustakin Sakari teki ihan hyvät kahdeksikot, mutta silloin se ei käynyt. Piti oikein kiepsauttaa kahdksikko ja katsoa minkälainen siitä tuli.
Itse teen siin "kirjoittamalla" se on nopeampi tapa ja sopii hätäiselle luonteelleni.
Ina,
Minäkin muistelin omia vihkojani. Kyllä käsi monesti vei kirjaimia viivan alle tai liiaksi vinoon.
Seiskaa mietin, muistelen, että siinä oli poikkiviiva alaluokilla ainakin. Mutta minähän teen edelleenkin poikkiviiva.
Piti sitäkin kokeilla, kaikki menee kuin alitajuisesti, miten aikoinaan on aloittanut.
isopeikko,
VastaaPoistaTuo oli aivan naulankantaan sanottu.
Juuri tuo lopputulos on tärkein.
Toivottavasti se on kouluissakin tänään.
pioni,
Sinulla ei ole ollut opettajaa, joka olisi vaatinut kirjoittamista eikä piirtämistä numeroissa.
Miksi kaikki täytyy tehdä aina samalla tavalla? Miksi kaikkien täytyy pitää kynää kädessä samalla tavalla? Miksi ei saa pitää kiinni kolmella sormella, vaikka niin tulee paljon parempaa jälkeä? Nyt onneksi saan pitää kiinni niin kuin haluan, enää kukaan ei seiso olkapään takana ja kiellä.
VastaaPoistaHieno, ajatuksia ja muistoja herättävä pakina!
uuna,
VastaaPoistaSamaa mieltä, miksei anneta luovuudelle tilaa eikä tainnuteta sitä toisen tahdon alle.
Onneksi nyt, elämää jo pitkään kulkeneelle, on vapaus sanoa, kirjoittaa, piirtää, maalata -
jos sitä luovuutta ei ole murennettu kivikkoisella tiellä kuljettaessa rattaiden alle
Herättipä kirjoituksesi ajatuksia. Kaikki se mitä meille lapsena opetetaan - vaaditaan oikein tekemään, tuntuvat lapsesta tosilta. Sitä uskoo mitä aikuinen sanoo. Saattaa mennä koko aikuisikä ennen kuin havahdumme kyseenalaistamaan näitä oppeja ja viisauksia, uskaltamaan tekemään asioita toisin, omallalaillamme.
VastaaPoistaHei Arleena,
VastaaPoistaEli yksi aikuisuuden hyviä puolia on se, että saa vääntää numerot ja kirjaimet paperille ihan niinkuin huvittaa - vaikka aina halusi vastustaa opettajien mielivaltaa niin ehkä kuitenkin on hyvä tietää miten ne koukerot virallisesti menevät, jos sellaiseen on tarvis - ei ole kyllä koulunloppumisen jälkeen ollut.
PS
Laitoin blogiini sinulle sellaisen neliskulmaisen viestin.
Rita,
VastaaPoistaLapsena opittu jää evääksi koko elämän ajaksi. Hyvä se on. Mutta joskus voi mukana olla karvas muisto, ikäänkuin väärin tulkittu, kaihertamassa. Se voi hiertää jopa
koko elinajankin.
Vasta aikuisena uskaltaa käsitellä ja kyseenalaistaa asiat.
Melita,
Aikuisena on se vapaus ja varmuus.
Lapsena sitä on muokattavissa. Tosiaan oikeat menetelmät on opittava, mutta ei aivan pikkusaivarteluna, vähän luovuuttakin pitäisi olla mukana.
Kävin katsomassa. Kiitos paljon tunnustuksesta, otan sen mielelläni vastaan ja liitän jossain vaiheessa blogiini.
Tarinasi meni suoraan sydämeen. Niin läheltä olen seurannut nyt lapsenlapseni kivikkoista koulutietä.
VastaaPoistaEnää ei olekaan kaunokirjoitus ja numerot sitä, mitä joskus, ovat pelkistetympiä. Koukerot on jätetty pois. Ehkä se helpottaa jotakin pientä opettelevaista.
aimarii,
VastaaPoistaJuu nyt on muuttunut kaikki kovasti. Ja numerotkin saa tehdä jo suoraviivaisemmin.
Mutta nyt voipi olla muita ongelmia, joita ennen ei ollut.
Koskettava pakina. Miten epäolennaisiin asioihin joskus puututaankaan, itsekin tunnistan ja tunnustan syyllistyneeni sellaiseen vaikken opettaja olekaan.
VastaaPoista