Nyt saamme elää rauhan keskellä, itsenäisyyttä puollustaneet aseet ovat vaienneet kauan sitten.
Maamme sodat on käyty itsenäisyyden saavuttamiseksi ja sen säilyttämiseksi. Olemme maksaneet siitä kalliin hinnan. Meidän tulee muistaa esi-isiemme uhraukset, niiden ansiosta meillä on vapaus ja rauha.
Kirjan julkaisivat Sotainvalidien Veljesliiton Kaustisen osasto ja Kaustisen Sotaveteraanit ry, julkaisuvuosi 1992.
Lainaan tähän kaksi tarinaa. Kaikki tarinat ovat hyvin koskettavia ja mieleenpainuvia.
Ihan naapurin poika ku päästiin ripille, niin sitte ku sota alako niin se meni vapaa-ehtosena. Yhen kerran se kävi lomalla ja ku me oltiin naapuruksia, niin se tuli mun ikkunan taa ja minä menin sitte avaamaan oven. Siinä takan ääressä me sitte istuttiin ja hän sano, että minusta tuntuu, että mää en enää palaa. Ja tuota ni, niin se sitte kaatu aika pian sen jälkeen ku se lähti sinne sotaan. Nii se ei palannu. Niitä oli 9 lasta, tämä oli vanhin ja se ei ollu vielä ku 18. Että kyllä se oli niille kovaa. Ja sitte oli, että ei saa avata sitä arkkua, mutta kyllä ne isä ja äiti sitte meni avaamaan. En sitte tiä mitä siellä näky, mutta kauhia itku alako kuulua ruumishuoneelta. Koko elämän se on ollu niinku mukana ollu, että ku hän tiesi sen, ettei hän palaa. Ja vielä ku vapaa-ehtosena meni. Kertonut Elli Saari, 85vuotta, 22.7.2009, Veteli.
Asuin mummolassa Rautiossa. Mummolla oli kolome poikaa sodassa. Hänen nuorin poikansa kaatui. Se on jääny mieleen, ku piti olla ikkunat peitossa ja oviakaan ei saanu raottaa. Sillon Kalajokea pommitettiin. Kerran minä lähin käymään naapurissa kaverilla kylässä. Sinne tuli kirkkoherra Vihma ja kaikki rupes itkeen, hän toi kuolinsanoman. Minä juoksin kotia ja sanoin mummulle, että oli se kumma paikka ku naapuriin tuli pappi, niin kaikki rupes itkeen. Ja sillon mummuki rupes itkeen. Hän arvas, että kuolinviesti oli tullu.
Kertonut Ritva-Liisa Laaksonen, 71 vuotta , 15.7.2009, Toholampi.
Kirjan ovat toimittaneet Annukka Valo ja Elina Salo, julkaisuvuosi 2010.
Oman historian muistaminen on jokaiselle kansalle ja jokaiselle ihmiselle tärkeää. Suomessa vaiettiin kauan. On hyvä, että nyt asioista puhutaan. Tämänhetkiset vaikeudetkin asettuvat mittasuhteisiin, kun pidämme mielessä historiamme.
VastaaPoistaRaskas sota-aika ehkä haluttiin unohtaa, oli mentävä eteenpäin ja kaikki saatettava ikään kuin ennalleen. Oliko se helpoin tie selviytyä, ei varmaankaan. Nyt kun sodassa olleet ovat jo melkein kaikki menneet, asia on haluttu ottaa esille. On hyvä peilata nykyongelmia taustoituksella.
PoistaTämä koskee kaikkia sotaa käyneitä sekä sodan jälkeen syntyneitä sukupolvia. Jokaisen perheessä tai suvussa on vielä ehkä jäljellä joku tai joitakin, jotka kävivät Helvetissä ja selvisivät takaisin. Isä, isoisä, sedät, enot, äidit, isoäidit, tädit jne. Se, kerrottiinko sodasta vai vaiettiinko kokemukset täysin, on paljolti yksilökysymys. Suuri osa vaikeni ja mielen särkymisiä koettiin ovien takana öisin painajaisunissa, niiden kuuntelemisessa, lasisen pullon vierellä, isojen miesten itkiessä.
VastaaPoistaSota ei koskenut vain sodan käyneitä sukupolvia, sen varjot ulottuivat paljon kauemmaksi, periytyi seuraaviin sukupolviin, vaikka 20-25 vuotta myöhemmin.
Koskettava, ajatuksia herättävä kirjoitus, joka on yhtä ajankohtainen kuin silloin, tässä sotaa käyvässä globaalissa maailmassa...:)
Luulen, että sotien jälkeen ei kokemuksista kerrottu, vaiettiin. Kun aikaa on kulunut on helpompi katsella takaisin niihin aikoihin ja jopa kertoa niistä.
PoistaKirjan tekijä Elina Salo kertoo esipuheessaan toivovansa, että myös nykyiset ja tulevat sukupolvet voisivat oppia tarinoita lukemalla maamme historiasta yhtä paljon, kuin hän oppi sadutuskiertueen aikana.
Muista itse nuorena aikuisena erään koskettavan ymmärtämisen hetken. Tunsin erään vanhan naisen, joka asui ikääntyvien tyttäriensä kanssa somassa talossaan. Suhtauduin mielessäni heihin hieman alentuvasti ja pidin heitä huvittavina reppanoina. Kerran tuo vanha nainen vei minut peremmälle, välikammariin. Näin siellä upean valokuvasuurennoksen, jossa kaunis, ryhdikäs ja tyylikkäästi pukeutunut hattupäinen nuori nainen seisoi kahden kauniisti puetun rusettihiuksisen tytön kanssa. Ihailin sitä ääneen. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että juuri heistä oli kysymys. Viivyimme siinä kuvan äärellä tovin, kun hän kertoi oman sotatarinansa. Kuva oli otettu miestä varten lähetettäväksi sinne johonkin…antamaan miehelle voimia, iloa ja toivoa. Mies ei palannut, sota vei miehen, isän. Oli se sellainen herääminen ymmärtämiseen. Itkin (nytkin)kotiin palatessa autossa, häpesinkin, mutta jotain olin oppinut ymmärtämään, pysyvästi.
VastaaPoistaNuorena ei osattu arvata, miten sota vaikutti ihmisten elämään. Yksin jääneitä äitejä, jotka menettivät miehensä sodassa, kohdeltiin usein alentuvasti kuin toisen luokan kansalaisena syyttä ja taustoja pohtimatta. Kun asiasta on nyt avauduttu ja kokemuksista kertoa, ilmapiiri ja suhtautuminen on muuttunut. Monta asiaa on nyt vasta ymmärretty ja aivan liian myöhään.
PoistaSinulla oli hyvä kokemus, se avasi silmät, auttoi ymmärtämään.
Itkin minäkin kirjaa lukiessani.
Tuon muistelukirjan haluaisin lukea. Olen itsekin sota-ajan elänyt. Pitääpä katsoa löytyykö se kirjastosta.
VastaaPoistaEn ole varma onko kirjaa kirjastoissa ellei, voit tiedustella vaikka sähköpostilla Kaustisen kunnanvirastosta. Siellä ainakin tietävät mistä sitä saa luettavaksi.
PoistaMinäkin olen selaillut vastaavanlaista matrikkelikirjaa. Sen lehdillä oli niin paljon surua.
VastaaPoistaMuistoksi ja muistojen herättämisekksi kirjat ovat ok. Sota-aikaa sivunneet eivät unohda tuota aikaa, mutta nuoremmille sukupolville se ei enää avaudu ja kosketa. Hyvä siis, että kirjaan on merkitty tuota aikaa.
PoistaOlisipa tosi mielenkiintoista saada lukea tuo kirja.
VastaaPoistaIsän tyttönä ja kuopuksena mieleeni on jäänyt ne harvat kerrat, jolloin isä sodasta puhui.
Minulle nuo kirjat ovat kuin side isään, jota ei enää ole.
PoistaArleena, meidän lapsemme eivät ehkä enää muista vaalia tätä perintöä. Me olemme saaneet kuulla sodasta sekä isovanhemmiltamme että omilta venhemmiltani. Minulla kaikki oli kuin kaksinkeraisena, koska äiti on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta ja hän muistaa vielä molemmat lähdöt. Isäni taas oli lievästi sodassa vamamutunut, mutta teki silti pitkän elämäntyön. Lopulta vanha polven sotavamma kuitenkin saavutti hänet vuonna 2000. Vihollisen ote oli pitkä.
VastaaPoistaSiirtokarjalaisia kohtdeltiin erittäin alentuvasti etenkin länsirannikolla. Äiti perhe asettui Keski-Suomeen, mikä oli heidän onnensa. Monet ennakkoluuloiset eivät tajunneet, mitä oli jättää kotinsa. Olen ollut venäläisten vieraana äitini lapsuuden kodissa ja äitini on vieraillut siellä jo 20 kertaa. Siellä ne vieläkin kasvavat mamman istuttamat omenapuut ja hiekkarantaan menee pihalta polku...
Kirjat herättivät muistoistani tarinoita, joita äitini kertoi. Myös siirtolaistarinoita ja juuri mainitsemastasi kaltoinkohtelusta. Sitä oli täälläpäin. Kotonani oli majoitettuna siirtolaisperhe vinttihuoneistoon (minua ei silloin ollut vielä), josta äiti on kertonut. Äitini oli hyväsydäminen ihminen ja kohteli hädässä ja puutteessa olevia hyvin. Aina ei muualla näin ollut.
PoistaKuulostaa kauniilta, että äitisi on voinut vierailla kotiseudullaan ja samoin sinä. Voin kuvitella sen tunnemyrskyn, joka mielessä on liikkunut. Vaan aika pehmentää ikävän, silottaa katkeruuden. Meillä on mennyt hyvin, vaan sitä ei ehkä voi sanoa rajan takana asuvista.