Ulkona oli sopivasti pakkasasteita ja tuulesta ei tietoakaan. Tämä on talven parasta aikaa, ajattelin lähtiessäni pienelle kävelylenkille. Pujahdin harvoin kulkemalleni puistotielle, edessäni kohosi huurteinen mäntymetsikkö. Metsikön takaa pilkisivät valkoiset rakennukset. Olin Katariinan kalmiston edessä, se rakennettiin 1700-luvulla.
Kalmisto otettiin käyttöön vuosina 1710-11 ruton raivotessa. Tuolloin vainajia ei
voitu haudata kirkon läheisyyteen. Nykyiset hautakammiot rakennettiin
1750-luvun puolivälissä. Paikan perustamisesta on vierähtänyt jo yli 300 vuotta.
Kuljin lähemmäksi, alue ja sen rakennukset hahmottuivat paremmin eteeni. Valkoiset, kiviaidan rajaamat rakennukset näyttivät moderneilta iästään huolimatta.
Kun syksyllä ja talvella 1710–1711 rutto raivosi maassamme, esivalta
kielsi tuon vanhan tavan, jonka mukaan ruumiit haudattiin kirkkoihin.
Kaupungeissa ne oli vietävä tullien ulkopuolelle ja haudattava syvälle
maahan.
Vuonna 1772 uusi ruttoaalto uhkasi maata ja hallitus valitsi kenraali
Ehrensvärdin ryhtymään suojelutoimenpiteisiin. Hän toisti kiellon, joka
koski kirkkoon hautaamista, ja niin päätettiin siirtää kaikki ruumiit,
jotka oli haudattu kirkkoon, syksystä lähtien Kolumäellä olevaan
hautausmaahan. Suuruudeksi määrättiin säännöllinen nelikulmio, joka oli
15 syltä leveä ja 28 syltä pitkä.
Kun mäellä oli runsaasti kiviä, rakennettiin niistä kunnollinen kiviaita
paikan ympärille. Aidan korkeus oli 10 korttelia eli 1,5 metriä. Se
valmistui alkukesällä 1779.
Antti Chydenius laati ehdotuksen hautakammioiden sijoittamisesta pitkin
hautausmaan ulkoreunoja ja niiden koosta mahdollisimman suuren
yhtäläisyyden aikaansaamiseksi. Raatimies Juhana Rahmin hautaa oli
pidettävä mallina. Ehdotus hyväksyttiin ja sitä noudatettiin paikkaa
järjestettäessä.
Nämä hautakammiot ovat edelleenkin tässä kalmistossa, kuten ne aikoinaan on suunniteltu ja rakennettu.
Kalmistoa ei enää käytetä, se on historiallinen muistomerkki 1700-luvulta. Seisahdun porttien eteen, koskematon lumi peittää koko alueen, yhtäkään jalanjälkeä ei näy.
Kuljen eteenpäin ja korviini kantautuu iloinen mekastus. Abien penkkaripäivä on meneillään . Kuorma-autojen letka kiertää kaupunkia, nuoret ovat elämänsä edessä. On mietittävä mihin suuntaan jatketaan. Elämä odottaa.
Kursiivilla olevat tekstit on lainattu Kokkolan seurakuntayhtymän sivuilta.
Tuohan on oikeastaan aika pelottava paikka. Rutto on ollut kauhea tauti! Mielikuvitus lähtee vauhtiin lukiessa noita lainaamiasi tekstejä;)
VastaaPoistaMinustakin tuntui menneen ajan raskaus, kun katselin tuota unohdettua paikkaa. Unohdetulta se todellakin näytti, vaikka olen kulkenut itsekin tuosta ohi , koskaan en ole pysähtynyt miettimään paikan historiaa. Nyt pysähdyin ja pala historiaa avarsi kotikaupunkiani entistä enemmän. Tämän hetken talous- ja sosiaaliset ongelmat menettivät merkitystään. Tuli tunne, että voivottelemme vähän turhasta.
PoistaMukava nähdä talvista kävelyreittiäsi,täällä on niin erilaisen näköistä nyt...
VastaaPoistaTäällä täysi talvi parhaimmillaan. OLen lähdössä lenkille, aurinko paistaa niin houkuttelevasti.
PoistaOli mukava lukea Kokkolan historiaa.
VastaaPoistaHienot talviset kuvat.
Täällä on keskellä kaupunkia näin komea mäntymetsikkö tai ovatko ne honkia.
PoistaOn silloin ollut ihmisillä paljon kärsimystä ja kurjuutta elämässään!
VastaaPoistaOnneksi ei enää ole sellasta ruttoa, eikä muutenkaan niin kurjaa aikaa.
Kyllä siinä muistomerkin edessä varmaan mietti niitä aikoja entisiä...
Samaa ajattelin minäkin ja heti pienenivät ongelmat kertaheitolla.
PoistaKaunis mäntymetsä, rauhallinen viime leposija. Lenkkeillessä saa helposti ajatuksen sieltä täältä näkemästään reitin varrelta.
VastaaPoistaSe on totta. Oli ikäänkuin pakko pysähtyä. Vaikka edessä oli kalmisto, se oli kaunis ja rauhoittava hetki.
Poista