Tutkija, kirjailija Anna Kortelainen kertoi Hurmio-kirjastaan YLE:n Aamutelevisiossa tänään.Hurmioiduin kuuntelemaan. Kyseessä on Stendhalin syndrooma eli taiteesta hurmioituminen, joka on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Henri Beylen 1783-1842 mukaan. Myöhemmin hän otti kirjailijanimen Stendhal.
Henri Stendhal koki itse hurmion Firenzessä ja silloin tunnetilan määritelmää tai diagnoosia ei vielä tunnettu. Se määriteltiin psykosomaattiseksi syndroomaksi vuonna 1979.
Ateneumin taidemuseossa nähdään Anna Kortelaisen kokoama fokusnäyttely, joka esittelee hurmioon altistavia taideteoksia, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa sekä Davide Pavonen ja Petri Kaverman valokuvia. Näyttelyssä on mukana myös apteekkiesineistöä Joutsen-apteekin museokokoelmasta. Hurmio-klinikka neuvoo taiteenystäviä taudin oikeassa lääkityksessä ja hoidossa, ja antaa ensiapua Pablo Picasson kulttiteosten kohtaamiselle Ateneumin syksyn suurnäyttelyssä.
Taideteosten äärellä Stendhalin syndrooman oireet ovat huimaus, sydämmentykytys, kiihtyminen, uupumus, vapina, liikutus. Kun kuuntelin Anna Kortelaista, muistin kohdallani muutama vuosi sitten kesällä, heinäkuussa, sattuneen tapauksen.Silloin en tiennyt nimitystä tälle tunnekuohulle. Nyt tunnistan sen Stendhalin syndroomaksi.
Olin luokkakokouksemme ohjelmallisessa tilaisuudessa juhlasalissa. Ohjelmassa oli viulukonsertti. Yhdeksi ohjelmanumeroksi oli valittu Oskar Merikannon Nocturne. Sävellyksen tulkinta sattui kohdallani syvästi. Mieleeni nousivat Eino Leinon Nocturnen sanat. Hetki oli niin koskettava, että en voinut hillitä liikutustani. Kyyneleet valuivat poskilleni. Yritin hillitä itkuani, mutta tunteet vyöryivät kovalla voimalla. Kumarruin hartioiden nytkähdellessä ja painoin kädet kasvoilleni. Lähellä olleet lohduttivat ja ymmärsivät valtavan tunnelatauksen purkautumisen.
Se oli herkkä hetki, jonka muistan aina. Itken nyt aina kuunnellessani Nocturnea. Muistan kohdalleni sattuneen muitakin tapauksia. Tyypillisiä tunnekuohujen nostattajia ovat elokuvat. Monet teistä tunnistavat niiden kohdalla esiintulevat liikutukset ja tunnekuohut.
Syksyn aikana on ohjelmassa käynti Pablo Picasson näyttelyssä. Samalla käyn katsomassa Hurmio-näyttelyn. Saa nähdä saanko Stendhalin syndrooman.
Tuttu oire tuo Stendahlin syndrooma, nimeä en sille vain ole tiennyt.
VastaaPoistaSamoin minulle....nyt on sit sillekin nimi!!
VastaaPoistaNuorena tyttönä pääsin ensimmäisen kerran elämässäni oopperaan, esitettiin La Boheme. Itkin niin vuolaasti, että vieressä istunut ystäväni häpesi puolestani. En voinut ymmärtää, miksi sellainen esitys voi jättää jonkun katsojan kylmäksi.
VastaaPoistaMyöhemmin olen itkenyt Firenzessä Akatemian galleriassa.
Minulla tosin on naurukin yhtä herkässä.
Elokuvakin on mielestäni vasta silloin hyvä, jos olen kunnolla itkenyt tai nauranut esityksessä.
Siis Stendhalin syndrooma, kuulostaa hienolta.
SusuPetal,
VastaaPoistaArvasin, että muutkin ovat kokeneet saman tunteen.
hanne,
Taiteilijoilla tunne on herkässä.
Lohdullista, että nyt tuntee sen nimeltä.
Unelma,
Minulla on sama tyyli, itken ja nauran herkästi, kaiken lisäksi minua huimaa, kun koen jotain järisyttävää. Kauimpana olen saanut huimauskohtauksen Caprilla.
Stendhalin syndroomat siis.
Mielenkiintoista. Anne Kortelaisen julkaisuja olen muutamia lukenut. Häntä on myös mukava kuunnella, osaa herättää mielenkiinnon ja käsittelee ihanan modernisti ja elävästi tutkimiaan asioita.
VastaaPoistaMalagan Picasso-museossa kävin, eikä siellä hurmioitu. Ateneumissa, vain pari kertaa käyty, olen värissyt ja nenä niiskunut muutaman maalauksen äärellä. Musiikkielämykset vaikuttavat minuun vielä herkemmin. Kyllä nuorempana nolotti, kun liikutuksestaan saattoi täristä, eikä voinut mitään.
Mielenkiintoinen tuo Stendahlin syndrooma!
VastaaPoistaTaitaa sitä vähän minussakin olla .
Mutta Unelman kanssa olen siinä samaa mieltä, että elokuva on sitten vasta hyvä, kun saa kunnolla itkeä tai nayuraa!
Vaikka olen kuvien ystävä ja ne vaikuttavat minuun voimakkaasti, musiikki aiheuttaa syvimmät oireet. Myös jokin runo, hienosti oivallettu metafora, saa mieleni läikähtämään.
VastaaPoistaPicasson näyttelyn haluaisin nähdä, pelkään vain, ettei siellä ole kaikkein parhaita töitä, toivottavasti on.
Hurmiota taiteen edessä voinee verrata salamarakastumiseen. Ryöppyjen keskellä kaikki muu ympäriltä katoaa, ihminen on tunteensa keskellä yksin ja täysi.
VastaaPoistaElämä lyhyt, taide pitkä. Onneksi taide ei katoa vaan aina uudet sukupolvet pääsevät klassikkojen edessä haltioitumaan. Meidän kaikkien sisällä on hurmioitumisille altis kultakaivos minkä ovi odottaa aukaisijaa. Taide on hieno avain minuutemme perimmäisiin soppiin.
Rita,
VastaaPoistaMusiikki taitaa herkistää useimpia. Kuvataide on loppujen lopuksi aika pienen katsojakunnan harrastus, mutta hieno maalaus jää mieleen ellei ihan herkistäkkään.
Harakka,
Draamaelokuvat vetoavat usein tunteisiin ja saavat herkistymään.
Uuna,
Runot jäävät mieleen pohdittavaksi, useinkaan ne eivät aina aukea ensi lukemalta. Runo yhdistettynä musiikkiin on hyvin voim akas elämys, ainakin minulle.
Lastu,
Hurmio lienee voim aks tunnekuohu, jota ei oikeastaan voi järkeenkäypästi selittää kuin ei salamarakastumistakaan. Voimakas tunne, jota ei voi järjellä hallita.
Taide ei katoa, se on totta. Kuvataide, musiikki ja kirjallisuus kestävät jos ei nyt aivan ikuisuuksiin, niin lähes mittaamattoman kauan. Aina ne saavat edelleen uusien sukupolvien ihailun.
Tuttu ilmiö ja kauniisti kuvattu. Lastu sen vielä hienosti selitti.
VastaaPoistaKoskettavasti kerrottu! Näin tästä ilmiöstä dokumentin joskus vuosia sitten, siinä nuori nainen hurmioitui David-patsaan juurella -- ja kuka vielä väittää, että vain naiskauneutta palvotaan! Hurmiolla ei tietty ollut mitään tekemistä erotiikan kanssa, olihan Davidin miehuuttakin typistetty ;)
VastaaPoistaAnteeksi kyynisyys, mutta sen päivän totisesti tahtoisin nähdä kun Picasson teosten edessä hurmioidun, niin muotopuolena minä -- tuollaisia taiteita ymmärtämätön -- hänen teoksiaan pidän. Tosin hänen varhaistuotantonsa (se 'kehittymätön', esittävä) taide teki muhun paljon suuremman vaikutuksen.
Katriina,
VastaaPoistaLuulen, että moni kokee enemmän tai vähemmän hurmiota taiteen äärellä.
Kutuharju,
Minäkin muistan lukeneeni tuosta David-patsaalla sattuneesta tapahtumasta. Olen itsekin käynyt Firenzessä Uffitzin taidegallerian vieressä Davin patsaalla ja itse galleriassa. Hurmioon en päässyt.
Pablo Picasson näyttelyä odotan, vaikka olen Ranskan Provencessa kiertänyt kaikki mahdolliset Picasso-museot ja näyttelyt.
Pidän kyllä hänen kybismistaan ja konkretismistaan.