Luen Eeva-lehden juttua kirjailija Katja Ketusta. Elokuinen päivä on aurinkoinen ja lämmin.
Ikkuna on raollaan, ulkoa kantautuvat kadun äänet, voimakkaampina niihin sekoittuu naapuritalosta
kantautuva hiekkapuhalluksen sihinä. Siellä remontoidaan julkisivuja.
Kuuntelen ääniä, kadun äänet ovat rauhoittavia. Ne ovat tavallista elämää, puhetta, naurua, autojen hurinaa ja mopon pärinää. Elän keskellä elämää, jossa kaikki on lähellä vain muutaman askeleen päässä. Saan kuulla kirkonkellojen suru- ja kutsuviestit. Lasten äänet johdattavat ajatukseni kauas lapsuuteen. Mikä on ensimmäinen muisto.
Olin 4-vuotias, kun lapsuuskotini, pohjalaistalon pärekatto uusittiin tiilikatoksi. Oli aurinkoinen kevätpäivä. Mummo keitti kahvia työmiehille. Pullapitkoja oli leivottu ja niistä leikattiin paksuja, korkeita viipaleita.
Tärkeintä tuossa päivässä oli, että sain syödä pehmeän pullaviipaleen ulkona. Tavallisesti ruokaa ei viety ulos, vaan syötiin pohjalaistalon ison tuvan pitkän pöydän ääressä.
Sinä aurinkoisena kevätpäivänä valmistui tiilikatto. Me lapset seurasimme sitä kauempaa, koska oli vaara, että tiiliä putoaa asennusvaiheessa.
Juuri nyt pärähti mopo ohi. Tartun lehteen ja jatkan lukemista. Katja Ketulta ilmestyy uusi kirja Yöperhonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti